-

Ihan metkaa, miten näiden miun kirjotteluiden pohjavireet vaihteleekin.. Mutta kuten oon jo aiemminki todennu, niin miks kirjottelisin "muuten vaan". Sitä varten on olemassa novellit; blogia harvemmin rustailen perus-tasaisissa olotiloissa. Tää on kai tunteita varten.

Mie en oo koskaan ajatellu olevani hyvä ihminen. En ikinä. Oon aina ollu itsekeskeinen ja nautinnonhaluinen. Niin. Ei kai sitä tarvitse perustella. En osaiskaan. Niin vaan on aina ollu.

Mutta kun kaivelen muistini pölyisiä onkaloita, niin saan kyllä kiinni hetkistä, joina kaverit on sanoneet "Älä ajattele aina toisia. Sano, miltä tuntuu. Itke, jos itkettää. Jos vituttaa, suutu." Mutta ei se miusta koskaan oo niin ollu. Mie oon aina saanu lopulta tahtoni läpi. Oon kitissy ja marissu ja miua on säälitty, koska miulla on ollu "vaikeeta". Se ei ole oikein. Loputtomiin. Ei kellään voi sitäpaitsi aina olla vaikeeta, eikä miulla enää ole. Sen takia en oo enää oikeutettu ainasiin pehmoisiin tunteisiin. Miun pitää pärjätä. Ja mie haluan pärjätä.

Ja nyt huomaan nieleskeleväni jotain, jota en oikein meinaa saada alas. Miksi? Koska rakastan kahta ihmistä niin paljon. Ja nyt tulee itku. Niin. Siitä se johtuu. Rakastan niitä kahta enemmän ku itseäni. Ja sen takia miun pitää vaan pärjätä nyt. Toisten onni ei voi olla miulta pois. Ei vaan voi.

Ja jos pää ei meinaakaan kestää, aina voi huolehtia lopuista ruumiinosistaan. Esimerkiks lähtemällä lenkille ja laittamalla sen jälkeen ruokaa. Ja sen päänkin voi aina yrittää täyttää muulla. Esimerkiks tenttimateriaalilla. Miksi? No, sitä taas en tiedä. Ainakin sitä on helpompi käsittää. Tenttimateriaalia.

En vaan haluais jäädä yksin.

-

Oon ollu pari päivää hyvin onnellinen.

Mistä?

En tiedä. Niin vain on ollut. Ja se siinä ehkä parasta onkin.

Ihmeen helppoa.