-

Viime viikko oli ihana. Täydellinen. Odotin kotiinpääsyä.

Ja sitten tuun kotiin ja äiti alkaa tapella.

Mie en jaksa. Miks sen pitää olla tuollanen? En kertakaikkiaan ymmärrä. Ei täällä voi ylläpitää hyvää mieltä.

-

"Tänään on erittäin suotuisa päivä muuttaa monia elämääsi kuuluvia asioita paremmalle mallille vain seuraamalla rohkeasti hyvän fiiliksen osoittamaa suuntaa ja nauttimalla elämästä."

Yes, defenitely ja indeed!

Niin hassua kun se onkin, niin miun osalta tää konkretisoitu runsaaseen määrään normaalia, hyvää perusruokaa ja illalla sen lisäksi jopa YHTEEN konvehtiin ja YHTEEN koristeelliseen piparkakkuun! :D Huolimatta siitä, että perjantaina repsahdin - mie oon nyt hyvällä tuulella. Oon ulkoillu, lukenu tenttiin ja syöny hyvin. Oon reipas.

Ja huomenna alkaa viimenen kouluviikko. Se sisältää kaks tenttiä, hyvin vähän demoja ja luentoja, kolme iltatapahtumaa sekä kämppäystävien hyvästelyn lomalle. Ja loppuviikosta jotain mukavaa.. En vielä tiedä tarkalleen miten, mitä ja missä, mutta toivon tietäväni kenen kanssa.

Nyt linnanjuhlat saa luvan jatkua..

Onpa mukavaa, kun on maha täynnä. Hyvä olla. Hallitsen itseni juuri nyt.

Tuuliviiri

Elämä heittelee. Suuntaan ja toiseen. Onhan se jo todettu moneen kertaan.

Mutta hittovie että mukavat suunnanvaihdokset tuntuuki mukavalta.. Ihan tyystinhän niihin ei tunnetusti kannata heittäytyä, mutta kyllä välillä on pieni hullaantuminen ihan paikallaan..

Aina ei meinaa nuppi kestää perässä. Joskus se on ihan mukavaa.

-

Oon kotona.

Miua on jo pidempään vaivannu se, että äiti ja sen miesystävä juo meillä joka lauantai-ilta ja usein jo perjantaina. Siis aina kun oon kotona. On mukavaa että se mies on täällä, mutta mie en pysty esim. yleisissä tiloissa ollenkaan olemaan ku en jaksa kuunnella/jutella humalaisten juttuja.

Ja nyt sitten rohkaisin mieleni ja otin asian puheeks äitin kanssa vaikka tiesin että se on sille arka aihe: Alkoholi ja vielä hänen käyttämänään - ei sen alkoholisti-isän jonka kanssa painiskeltiin yhdessä perheenä vuosia. Se loukkaantu ja suuttu ihan niinku oletinkin. Vaikka kuinka yritin perustella ja sanoa että tää on vaan miun kokemus enkä vaadi mitään absolutismia mut että ois joskus kiva jos ois muutaki ohjelmaa lauantai-iltasin ku kuunnella kännisiä ihmisiä ja vastailla typeriin kysymyksiin ja varoa näyttämästä naamaansa olkkarissa jos ei halua joutua osalliseks sitä jauruamista. Oon katellu sitä ihan tarpeeks, ja uskon että niin on myös miun sisarukset ja myös äiti.

Sitten se osotti miua etusormellaan ja sano että "Turha luulla kuule että minun vieraita enää tänne tulee. Ei tarvitse sitä pelätä." Sanallakaan en oo sitä kieltäny vaan aina yrittäny kannustaa ja puhunu totta sen suhteen, että on ihanaa ku se jatkaa elämäänsä. Sen mies on mukava mies ja miusta on ihanaa että se käy täällä. Siis ihan itsekkäästi ajatellen: MIE pidän siitä.

No, sitten se otti jo perinteiseks muodostuneen oljenkortensa esiin. "Mieti sinä mikä on ongelma." Se on jo pidemmän aikaa syyllistäny miua siitä, että teen itelleni sairauden ku en muutakaan keksi. Että miun pikkuveli on oikeasti fyysisesti sairas eikä voi sille mitään, ja minä tahallani kiusaan kaikkia "tekeytymällä sairaaksi" vaikka voisin "parantua ihan koska vaan."

Mie sanoin sille, että luuletko etten oo miettiny asiaa. Ja että luuletko, etten painiskele sen kanssa ihan joka päivä. Etten koe huonoo omatuntoa siitä, että aiheutan päänvaivaa ihmisille etenkin, kun toiset ei voi tehdä yhtikäs mitään omalle voinnilleen. Mie oon ja painin ja koen ja yritän ihan joka päivä. Ihan jatkuvasti.

Se oli äitille kova pala. Tuo alkoholinkäytöstä puhumaan alkaminen. Se on sille herkkä paikka. Se on miettiny sitä itekin varmasti ihan hirveän paljon. Ensinnäkin sen takia, että liiallinen alkoholinkäyttö ja sen kaikki sivuvaikutukset tuhos meidän perhe-elämää niin kauan ja johti tähän kaikkeen. Ja toisekseen siksi, että miun veli todella on sairas eikä sen vuoks sais käyttää alkoholia lainkaan. Ja tästä syystä äiti on mm. miun puheista ja myös tekemisistä pyrkiny kitkemään kaiken alkoholinkäyttöön viittaavan. Ei puhettakaan illanistujaisista saatika "räkäkännien vetämisestä ja ai ku oli kivaa" -jutuista, tajuanhan mie sen itekin. Ja nyt se tekee itse sitä ihan näkyvästi: Juo joka viikonloppu. Ei se kännissä ole, mutta hiprakassa. Sen miesystävä on kännissä. Ja mie en jaksa katella sitä.

Äiti on aikuinen ihminen, se saa tehdä mitä se haluaa. Sen miesystävä samaten. Mutta tää häiritsee jo meidän perhe-elämää. Jos äiti miettis (ehkä on miettinykin jo), niin se ymmärtäis että viikonloput on ainoita tilaisuuksia jolloin miun on mahollista olla perheeni kanssa. Ja nykyään se on sitä, että äiti ja sen mies on joko linnottautuneina saunaan, pukuhuoneeseen tai äitin makkariin, tai vastaavasti jo kivassa hiprakassa keittiön pöydän ääressä, jollon myö lapset ollaan omissa huoneissamme koska ei jakseta kuunnella sitä papatusta. Kenellä on syytä tehdä ja mitä?

Äitin miesystävä ilmotti jo heti alkuunsa kun alkoivat tapailla äitin kanssa, että minä sitten tykkään oluesta ja minä haluan sitä juoda. Ja jos jollakulla on jotain sitä vastaan, niin hän kyllä lähtee. Siinä oli minusta pisteliäs sävy jo sillon. Ja nyt se kulttuuri on tullu meille jäädäkseen. Mitään muita toimintamalleja ei edes ole. Ja jos niitä toivoo, saa lokaa niskaansa.

En halua tehdä äitistäni mitään hirviötä tai lapsellista kakaraa tai orastavaa juoppoa tai muutakaan. Mie haluaisin sanoo sille, että hae apua. Mutta se ei auta. Sillon se palaa taas siihen, kuinka oon ihan liian analyyttinen ja vatvon asioita liikaa ja kuvittelen, ettei tässä maailmassa kenenkään tarvii pärjätä. Että minä oon se kummallinen tässä perheessä, joka vaan pilaa kaiken.

Mie voisin perustella ja selittää tätä ikuisuuksiin, mutta en nyt jaksa. Harmittaa että pahotin äitin mielen. Se varmaan itkee tuolla tyynyynsä.

Se ei sanonu miulle hyvää yötä.

Siskot

Myö katotaan illalla kauhuleffa ja nukutaan siskonpetillä olkkarin lattialla, eikä saada unta vaan löpistään joutavia.

Ja huomenna ajelen kotiin ennen puoltapäivää.

Viikonloppu olis syytä käyttää johonkin muuhun ku ongelmien tekemiseen. Positiivista(?) on, että muutakin hommaa olis. Tartunko niihin, se riippuu minusta.

Mutta tänään en vielä mieti sitä, koska meillä on siskojen ilta.

-

Oksettaa.

Tää päivä on ollu taas kamala. Sentään vaan yks päivä. Onneks on jo sunnuntai.

Harmi vaan, että oon kotona jo torstaina.. Siihen asti on taas aikaa yrittää olla kunnolla. "Kunnolla."

Huoh.

-

Ulkopuolisena varmaan kattosin itteäni ja juttujani pitkään ja ihmettelisin, miten joku voikin vaan rypeä omassa paskassaan. Päivä ja viikko ja kuukaus ja vuos toisensa jälkeen.

Asiat ei muutu. Mikään ei taida muuttua. Joskus voi elää siinä uskossa, mutta paskapuhetta se on.

Toiset epäonnistuu eikä muuta tuu tapahtumaankaan. Tekis mieli pistää pillit pussiin hyvin monen asian osalta.

Kyllä on kotona KIVAA

..olis jos osais.

On niin hiton vaikee olla. Ja välittömästi ku tänne pääsin..

Söin tukevasti ja pesin hampaat heti ku alko tuntua siltä, että nyt lähtee käsistä. Siitä on nyt parisen tuntia. Ja ahmituttaa ihan hirveästi. Vapisuttaa ja sydän hakkaa enkä osaa rauhottua. Yritän keksiä muuta tekemistä mut ei tahdo onnistua.

Miten tää voi olla näin vaikeeta?

-

Tulis jo aamu!

Miulla on nälkä. Ei kait hyvä juttu.. Mutta mie en harrasta yösyömistä. Ja lupaan syödä aamulla oikein kunnon aamupalan.

Miua pyydettiin huomenna treffeille! Eii voi olla totta. :D Jännittää kamalasti. Kai se on uskallettava. Jos en uskalla, niin uskallanko koskaan mitään? On se askel johonkin suuntaan. Tietenkin.

Ja taidankin lähteä jo huomisiltana kotiin. Lauantaina on nimittäin mahollisesti edessä reissua perheen kanssa. Maistuis.. Se tarkottas ostoksia ja lätkää livenä. Jeiij.

Kivaa.

Ja taas on höyryttävä: Miulla on niin ihanat kämppikset että oon taas onnesta soikeena.

-

Jep, kyllä se iski, ihan niinku saattoi olettaakin.

Oon "kotona" kämppiksen kanssa, sairastetaan kimpassa. Päätettiin jäädä rehellisesti parantumaan, kun ei kerran koulussakaan oo tänään mitään tosipakollista. Kumpikaan ei oo mitenkään kuolemansairas, mutta Ar:lla on kuumetta ja lisäks kaikki samat oireet ku miullakin. Viime yönä heräilin välillä kuvotuksen tunteeseen, onneks se meni kuitenkin ohi.

Tuskastuttavaa olla vaan.. Kotona tämmönen ois ihan normaalia (joskin tuskastuttavaa se, että miettis vaan koko ajan ruoka-aikoja ja mitä niillä syö..) mutta täällä on tottunu kipittämään päivät koulussa. Mutta parempi pitää pahimmat basillit täällä neljän seinän sisällä eikä lähtee tartuttamaan muita. Lisäks oli kyllä eilenkin luennolla sen verran heikko olo, että piti välillä painaa pää käsiin. Eipä siellä oo kiva istua jos heikottaa.

Pikkuveli oli eilen saanu rokotteen. Sillä on maksassa rakenteellinen vika, luetaan siis kroonisiin sisäelinsairauksiin. Sille oli illalla noussu kuume.. Toivottavasti ei tule pahasti kipeeks (parhaassa tapauksessa ei ollenkaan), ja toivottavasti se eilinenkin lämpöily johtu rokotteesta.. Sitä kun ei yhtään tiedä, miten hänen kehonsa reagois uuteen tautiin.

Huomenna on tentti. Jo torstai, uskomatonta. Aattelin olla täällä lauantaihin asti, ja ihan vaan sen takia, että kotona on nyt menny hommat sen verran perseelleen. Oon käyttäytymiselläni aiheuttanu riitaa sekä toisten kanssa että omassa päässäni, eikä sitä jaksa kukaan. Joten ajelen vasta lauantaiaamuna tai illemmalla kotiin. Sunnuntaina onki sitten hirvipeijaiset.. Siellä tietysti mätetään ruokaa, mutta se on sentään kunnollista, ja oon hyväksyny sen. Oon antanu itelleni luvan. Kunhan nyt siihen asti pysyis komento.. Lupasin niin.

Ja ens viikolla loppuu koulu jo keskiviikkona. Vähiin käy ennen joululomia..

Pitäsköhän kaivaa niitä tenttimatskuja esiin..

Saparo

..puskee esiin.

Lihaksia kolottaa, yskittää, päätä särkee ja nokka vuotaa. Se on menoa.

Olishan sekin kokemus sairastaa kämppisten kanssa oikein kunnolla porukalla. Koulu ei vaan oikein anna myöten. Mutta eipä sille mitään voi. Jos se iskee, niin sitten iskee. Se on vaan sairasteltava pois.

-

Jalat ei meinannu rauhottuu viime yönä millään. Kamalan vaikea nukahtaa, vaikka väsytti.

Pumppu sen sijaan oli rauhallinen. Kuuntelin sitä ja huolestuin. Laskin sykkeen, joka oli terkkarin mukaan "melko alhainen" ollessaan 48. Eilisiltana se oli 36.

Pysähtyyköhän sydän siten, että se ottaa ensin spurtin kunnes väsyy, vai hidastuuko se vaan kunnes loppuu kokonaan?

-

Ihanasta viikonlopusta kehittyi taas hirveä. Ja se on ihan miun omaa syytä..

Kaikki räjähti käsiin lopullisesti eilen. Jo torstaina ja perjantaina söin liikaa, mutta eilen todella ylitin itteni. Ahmin jo iltapäivästä kaikkea mitä sain käsiini, ja sitten pesin hampaat. Iltaan mennessä tylsistyin ja olin nälkäinen, joten otin pitkän punnitsemisen ja valinnanvaikeuksien jälkeen "vähän salaattia". Sitten vähän sitä ja tätä lisäksi, ja kohta huomasin istuvani keittiön pöydän ääressä mättämässä konvehteja ja maapähkinöitä. Joissa molemmissa on niin järkyttävä määrä rasvaa ja kaloreita, että pahempaa ei olekaan.

Sitten äiti ja äitin miesystävä liitty seuraan. Jotain kautta päädyttiin sitten puhumaan miun kuulumisista. Äitin miesystävä aina niistä kyselee; en oo vieläkään päässy selville tekeekö se sen tahallaan. Eikö se oikeasti nää miten paskasti miulla menee, vai mitä tuon toiminnan takana oikein on.. Joka tapauksessa tein sille kyllä eilen selväksi, mitä miulle kuuluu. Ja mätin kaksin käsin sitä saamarin suklaata, jota se oli meille tuonu.

No, sitten piti lähtee vielä baariin. Joo, oli ihanaa nähdä vanhoja kavereita ja jutella ja nauraakin jopa, mutta siinä meni vielä jokunen annos alkoholia.. Onneks en sentään enää sännänny jääkaapille kun tulin aamuyöstä kotiin. Kyllä huomas miten älyttömät määrät oli tullu syötyä päivän aikana, kun humalakaan ei noussu vaikka join suhteellisen paljon. Se kalorimäärä..

Päätin eilisiltana, etten syö tänään mitään. Ja siinä taas ei oo mitään järkeä, tiedän sen kyllä. Mutku ahdistaa niin helvetisti. Kieltäydyin mummolassa niin lasagnesta ku täytekakustakin, koska tiesin että ajaudun taas ahmimaan jos otan vähänkään. Niin heikoks miun itsehillintä on menny. Se on joko kaikki tai ei mitään. Kotiin tultuani söin kyllä puuroa, marjoja ja jogurttia. Ja nyt on ihan hirveä olo. Vapisuttaa, huimaa ja jalat tuntuu levottomilta. Ja silti, edes teoriassa, tää ei riitä viemään pois sitä määrää ylimäärästä energiaa, jonka oon itteeni kerryttäny.. Käytäntö on vielä siitäki kammottavampi. Ei ihmiskeho toimi niin, että toisena päivänä voi tankata liikaa ja toisena liian vähän ja olla balanssissa. Ja silti uskottelen niin itelleni ja toimin tän loistavan käytösmallini mukaisesti.

Äiti ei jaksa enää. Se piti miulle palopuheen siitä, että oon itsekäs. Pikkuveli on "oikeasti sairas", eikä voi terveydentilalleen mitään, korkeintaan yrittää olla tuhoamatta elimistöään enempää välttämällä esim. alkoholia. Ja mie "tuhoan itteni tahallani ja kiusaan perhettäni". En oikeasti tiedä mitä ajatella..

En kiusaa ketään tahallani. Jos voisin, parantaisin pikkuveljeni. Jos voisin, parantasin siskoni siitä, mikä sillä ikinä onkaan. Jos voisin, antasin äitille kaiken sen minkä se ansaitsee enkä sallis sen enää ikinä kantaa huolta mistään.

Mutku tässä asiassa ei ole kyse siitä. Tässä on kyse siitä, etten mie osaa tehdä itelleni mitään. En vie itteäni enää. Miulla ei oo voimia eikä uskallusta muuttaa asioita. Yritän henkeni uhalla säilyttää kontrollin itteeni ja elämääni, vaikka tosiasiassa se on ollu mennyttä jo vuosia. Oon hakenu apua, enkä saa sitä.

En halua kuormittaa perhettäni oman olemiseni vaikeudella enää yhtään. En jaksa sitä ajatusta, että kaikki kärsii miun takia. En jaksa sitä, että saan haukut joka kerta kotiin tultuani sellasen asian takia, jolle en mahda mitään. Teoriassa mahdan, jos verrataan pikkuveljen maksan rakenteelliseen vikaan. Se ei voi tehdä sille mitään, "oikeastikaan". Mutta mie tiedän mitä teen itelleni. Tiedän että vaarannan luustoni, hedelmällisyyteni, järkeni, sydämeni, ihmissuhteeni, tulevaisuuteni ja ties mitä kaikkea, jopa henkeni. Ja silti en tee mitään. Kai mie tekisin jos osaisin. Mutta mie en pysty siihen yksin.

Miun elämästä puuttuu turva. Se varma ja vahva tukipilari. Joku asia, joka varmistaa miun arvon vaa'an lukemasta tai housujen koosta riippumatta. Sitä sanotaan isähahmoks. Jokainen ihminen tarvitsee sellasen. Synty se tunne sitten mistä tahansa.

Mutta se että muut kärsii, ei käy päinsä. Mikä siis on ratkasu? Sanoin äitille, että voin jättää tulematta kotiin. Voin jäädä viikonlopuiks opiskelijasoluun. Mutta onko sekään reilua? Etten voi tulla kotiin siks, että oon jonkun asian vietävissä enkä pysty sen takia olemaan oma itteni? Minusta ei. Mutta en tosiaan tiedä, mitä muutakaan voisin tässä tehdä. Miun perhe on äärimmäisen stressaantunu. En tiedä onko se huolta, vihaa, turhautuneisuutta vai kaikkea sitä, mutta ne ei jaksa enää katella miua. Ne ei ymmärrä eikä niiden tarviikaan.

Miun on pakko jälleen kerran lähestyy YTHS:ää ja tiedustella, saako ne sitä saamarin terapiaa aikaseks vai ei.

Pian on nimittäin tilanne se, että koulu loppuu joka viikko jo keskiviikkosin. Se tarkottaa sitä, että oon (mikäli en ala marttyyriks ja erakoidu ja jätä tulematta kotiin (en pysty siihen kuitenkaan)) kotona neljä päivää seitsemästä. Jos en noina päivinä pysty hillitsemään itteäni, mitä kaikkea se sitten tarkottaakin, täällä sekoaa muutkin ku mie. Jos jatkan tätä ahmimista ja sitä myöten oon jatkuvasti ahdistunu, siitä seuraa niin kamalia asioita etten halua ees ajatella.

Otan käyttöön ne kauan sitten saamani ravitsemusterapeutin ruokailuohjeet. Ainakin viikonloppusin. Miun on pakko olla ahmimatta. Sitä kierrettä on pakko yrittää purkaa sitä kautta. Vaikka tiedän, ettei se oo oikein. Mutta muuhun en nyt pysty.

On niin nälkä, että ajatukset harhailee ja kiertää kehää.. Ja silti oon taatusti kerryttäny kehooni ainaki kilon silkkaa ihraa tänä viikonloppuna..

-

Vaikka kuinka yritän, niin en pysty..

Todella turhauttavaa. Niin turhauttavaa ettei oo epäilystäkään, onko ens viikolla nälkä.

Oon oksettava..

-

Oon ollu taas tänään huora vaikka oon yrittäny vaan olla hyödyks ees jollain tavalla.

Ja se taas saa aikaan sen, että tekis mieli repiä sisuskalut ja etenkin niiden sisältö pihalle tästä paskakehosta.

-

Tympii.

Ei tullu lottovoittoa tän katon alle. Mutta voin rehellisesti sanoa, etten usko rahan muuttavankaan mitään. Joten se siitä. En kaipaile.

Mitä sen sijaan kaipaisin, ois loppuviikko. Maanantait ei oo aina ollu näin nihkeitä. Nyt toisena vuonna yliopistossa on alkanu tuntuu, että vois maata sängyssä nää viikonkäynnistyspäivät. On niin jumissa koko pääkoppa että ihan jurppii. Ei oo kiva olla ihmisten kanssa tekemisissä ku tuntee ittensä niin saakelin pöljäks joka käänteessä. Olo on ku tohvelieläimellä kuravellissä.

Leivoin eilen sämpylöitä. Ihmeellistä. Alkusyksystä tuntu, etten saa tehtyä itelleni ruokaa täällä opiskelijasolussa ollenkaan. Ettäkö keskittäisin ihan voimavaroja, rahaa ja aikaa siihen, että ruokkisin vain_minua? Ja nyt sitten leivoin vehnävoittosia sämpylöitä. Ja söin niitä MONTA. Ja tänään, maanantaina, otin ison annoksen lasagnea kouluruokalassa. Vallan holtitonta. Normaalia, mutta tuntuu holtittomalta. Toisaalta mennyt viikonloppu poikkes paljon viikonlopusta kotona: Siihen ei sisältyny sokeri- ja rasvapitosten herkkujen mättämistä, vaan suht normaalia syömistä. Sillä perusteella sallin itelleni kunnon ruuan. Ehkä jopa vähän kunnollista reilumman. Alitajunnassa vaan jyskyttää, että teen väärin.. Kun joku hiljentäs sen äänen.

Mut joo. On kyllä sumea olo.. Tulis jo ilta ni pääsis sänkyyn ja etenemään tätä viikkoa pikkuhiljaa.. Ehkä huomenna helpottaa jo. En oo tosiaankaan ainoa näine Monday sucks -tuntemuksineni.

Pyhä päivä

Eipä tullu lähettyä aamulla kirkkoon. Mutta kaikkea muuta mukavaa on kyllä riittäny..

Illalla käytiin kämppisystävän kanssa kattomassa paikallisessa huippuhyvää cover-bändiä, joka soitti mm. 90-luvun parhaita hittejä omaan groovaavaan tyyliinsä. Lavameininki oli suorastaan viihdyttävää. Ja se taas kertoo jo paljon, koska miua on hankala saada viihtymään livemusiikilla. Eilinen yhtye onnistu siinä.

No, aamulla tukevan aamiaisen jälkeen lähin toisen kämppisystävän kanssa kuuralenkille. Ja voi että maistuki lounas hyvältä sen jälkeen.. Ja kohta ampastiin kaikki kolme miun isotädin luo päiväkahveille. Jokunen tovihan siinä vierähti. Ja on kyllä mentävä uudestaan.. Vanhat sukulaisihmiset.. Niitä on parempi kuunnella.

Ja illalla ois luvassa vielä elokuvitusta kaverin luona tyttöporukalla. Aika laadukasta minusta. Ihana päivä.. Ei alkoholia, ei rellestystä, ei huolta turhista asioista, vaan kaikkea nautinnollista ja mielihyvää tuottavaa.

Tämmösistä viikonlopuista minä tykkään. On kyllä onnekasta kun on näin hyviä ystäviä. Ja näköjään vieläpä monessa polvessa.

-

Toisille taitaa olla luonnollisempaa valittaa ku muistaa sanoa, että hyvin pyyhkii. Vaikka mie taidan kyllä oikeestaan lukeutuu niihin, jotka nostaa ison haloon molemmista: Niin itkusta ku naurustakin. Drama queen.

Alotettiin päivä kämppiksen kanssa aamulenkillä. Aurinkoki paistelee pitkästä aikaa. Jo se luo ihan uutta uskoa. Vähän kaikkeen..

Stressiki on helpottanu kummasti sitten alkuviikon. Kyseenalastan kovasti syitä siihen, tuntus osa olevan vähän vinksallaan.. Tunnen hallitsevani omaa elämääni paljon paremmin täällä solussa kavereiden kanssa majaillessa, missä pystyn ite valitsemaan melkeinpä kaiken mitä siihen haluan kuuluvan. Toisin ku kotona, missä sekoan siitä kaikesta mukamas "yltäkylläisyydestä". Selväähän se on. Mutta ehkä järkevintä ois yrittää tuoda sitä "täyteläisyyttä" pikkuhiljaa myös tänne, missä elän ihan vaan itseäni varten. Tai no, kaikkiallahan sen pitäs niin olla.. Kyllä voi olla vinoutunutta ihmisen ajattelu..

Joka tapauksessa oon nyt jäämässä tänne viikonlopuks vaimokkeideni kanssa. Tuntuu mukavalta.. Oli puhetta, että lähettäs jollakin kokoonpanolla pyhäinpäivän aamuna kirkkoon. Voi ehkä kuulostaa joidenkin mielestä hassulta - herätä nyt vapaapäivän aamuna aikasin(?) mennäkseen jumalanpalvelukseen. Mutta siinä on jotakin mitä nyt kaipaan. Ei oo tullu käytyä kirkkomaalla aikoihin, saati jossain toimituksessa. Mitään halloween-bileitä ei ole tiedossa, enkä niitä kaipaakaan. Sen sijaan aateltiin poltella kynttilöitä, laittaa ruokaa ja ehkä katsella elokuvia.. Alkoholihuuruja ei tosiaan oo ikävä. Niitäkin ois ollu tarjolla Jyväskylässä yhden kaverin tupatarkastuksen merkeissä, mutta jäävätpä nyt väliin. En kertakaikkiaan jaksa nyt ajatella matkustamista sinne. Saatika sitten iltaa selvinpäin humaltuneessa köörissä.. Mieluummin jotain muunlaista, lämpöstä ja mukavaa yhdessäoloa.

Täällä on siivoushulinat käynnissä. Melkosesti tuota rapaa kantautuuki sisälle tähän aikaan vuodesta. Sillontällön myös pääkoppaan. Onpa mukavaa välillä viskellä sitä uloskin.

-

Tavallisesti maanantai on päivä, jona alotan taas kuittaamaan viikonlopun liikamässäilyä, eli toisinsanoen elämään niukalla ruualla koska on pakko.

No, tänään niin ei käyny. Tiesin, että tässä käy just näin kun jään kotiin.

On maanantai ja mie oon ahminu. Oisin voinu syödä paljon enemmänki. Tekee vieläki mieli mättää.

Vielä paskempaa viime päivistä tekee se, etten oo lauantain ostosreissua lukuunottamatta poistunu talosta hetkekskään. Ei oo huvittanu. Ja jumankauta jos joku tulee nyt tuputtamaan miulle jotakin positiivista liibalaabaa, niin poksahdan. En kertakaikkiaan jaksa kuunnella.

Kammottava viikonloppu JA maanantai. Sietäsin selkääni.

Huomisesta tulee erilainen. On onneks pakko tulla.

Ei miusta ole eläjäksi. Miksei tää muutu..

Tyhmä kysymys. Eikai mikään muutu, jos oon kello kahteen iltapäivällä mennessä syöny niin paljon (lue: yli päivän tarpeen), että pesen hampaani ja päätän olla koko loppupäivän syömättä. Eikai mikään muutu, jos en jumalauta ite tee asioille yhtään mitään.

Mutku mie en pysty siihen yksin. En vaan saatana pysty!

Eikä kukaan auta. Miusta tuntuu, ettei kukaan edes ymmärrä. Pelkään sanoa mitään ääneen, kun tuntuu että saan vihat niskaani heti. Tällä hetkellä uskallan puhua näistä ehkä yhden ihmisen kanssa, ja sekin tuntuu kuormittamiselta. Haluisin voida ilmasta äitille miltä miusta tuntuu, mutta se raivostuu heti. Se tietää että tiedän mitä se ajattelee, ja se riittää sille. Miulle se ei riitä. Ja joo, voisin soittaa taas ravitsemusterapeutille että pääsenkö takasin, mutta kun se jo kertaalleen hätisteli miut pois sieltä. "Pärjäät nyt omillas." Joo, siltä näyttää.

Mitä ihmettä mie teen..

-

Edellisestä kilahduksesta lähtien oon pakoillu omassa huoneessani riidanhaastajaa. Nyt kun se on viimein poistunu talosta, uskaltauduin taas julkisiin tiloihin.

Miusta on tullu ihan täys nynnerö. En siedä huutamista, riitelyä, enkä varsinkaan sitä, että joku ryhtyy syyttelemään tai haukkumaan miua jostain. Yleensä nää episodit vielä ajottuu niin (tai ainakin se siltä monesti tuntuu), että oon juuri _hyvällä_omallatunnolla_ syönyt/syömässä jotakin hyvää, ja sitten puhkeaa riita. Ehkä osasyynä se, että se _hyvä_omatunto_ ei lopulta olekaan niin hyvä, vaan pinnan alla kytee koko ajan tietty paine ja ahdistus siitä, että nautinnon hetki on (tai ainakin sen tulevaa ajatellen pitäs olla) pian ohi, enkä voi millään venyttää sitä ikuisuuksiin kärsimättä siitä. No, sitten räjähtää. Ensin paiskotaan sanoja. Sen jälkeen paiskon astioita. Paiskon useimmiten sen sokeri-, voi- tai kermamömmössä olevan jälkiruokakuppini tiskialtaaseen ja säntään itkien vessaan. Sen jälkeen pesen paniikissa hampaani ja kadun jokaista suupalaa jonka oon koskaan itselleni sallinu. Sen jälkeen ahdistun entisestäni, koska tajuan, että todella nielin sen kaiken. Sitten työnnän sormet kurkkuun.

Ja sitten. Sitten ei tapahdu yhtikäs mitään.

Tänään, kun kone sattui olemaan (ainahan se on..) päällä pöydälläni, räiskäsin pahimmat tunteet näytölle. Sen jälkeen painuin peiton alle ja nukuin. Ne kaloripitoset mömmöt mahassani. Toiset päiväunet tänään. Ja päätin etten syö enää mitään. Ja silti söin. Se siitä. Oon pessy tänään hampaani vaatimattomat neljä tai viis kertaa. Ne tippuu kohta suusta. En löydä muuta keinoa paeta himoani syödä.

Mistä tulikin mieleen: Piruvie jos nää e-pillerit aiheuttaa miussa entistä suurempaa tarvetta ahmia. Jos näin on, en tiedä mitä teen. Kaikella kunnioituksella naisellisia kiertoja ja muuta kimuranttia kohtaan, en ehkä pysty sietämään sitä. Sairas ajatus. Ettäkö muka mahdollisimman vähällinen syöminen menis kuukautisten takasin saamisen edelle.

Tää päivä on ollu pitkä. Anna, olit oikeessa: Yks tunti merkitsee hiton paljon. Varsinkin jos kääntää kelloja taaksepäin klo 11, kun olis pian jo lounasaika..

Enpä sitten palannu vielä tänään kaupunkiin. Ehkä huomisiltana. Huomenna ei ois kuitenkaan koulua ku pari tuntia, ja sekin liikuntaa. Tarkemmin sanottuna jotain suunnistukseen liittyvää kylmässä tihkusateessa. Voin myöntää lintsaavani.

Noh. Se siitä kauan odotetusta viikonlopusta sitten taas. Ehkä se teki hyvääkin jossain sopukassa. Ainakaan en päässy laihtumaan ja sain ostettua vähän vaatetta piristämään(?) itteäni.

Ai että. Kyllä on pirteää.

-

Miun tekee mieli oksentaa välittömästi ku joku sanoo pahasti. Välittömästi. Eikä se tietenkään onnistu. Ja sitten tulee itku.

Ai jumalauta että vituttaa.

-

Lauantai hujahti ku siivillä. Piti herätä aikasin lähtemään ostoksille. Ja ihme ja kumma: Ostinkin jotain, ihan itselleni. Mukavaa.

Mutta illan ajatus.. Miusta on tullu hirvittävän nirso miesten ulkonäön suhteen. Ihan pelottaa. Nimittäin jos joskus ihastun jonkun ulkoseen olemukseen, niin se ihminen tulee kyllä olemaan semmonen posaus että.. Sellasta tuskin on edes olemassa. Miten tässä on näin käynyt, sitä en tiedä. Ei vaan nykyään tunnu mikään liikauttavan mihinkään suuntaan. Että semmosta miettiessä..

Kello on onneks vasta vähän. Aion viettää illan sohvalla maaten ja kattoen turhuuksia telkkarista. Ihanaa kun ei tarvii tehdä mitään koulun eteen. Ah.. Ja huomisaamuna nukun niin pitkään ku sielu sietää.

Miulla on maha täynnä kesoa. Se on paljon parempi juttu ku maha täynnä jäätelöä. Pisteet siitä.

-

Tentti on tehty. Oon vihdoin ja viimein kotona.

Ja sain nakkeja. Voi veljet että maistukin hyvältä. Ja sitten sain karkkia ja jäätelöä. Ja nyt on vähän paha olo..

Mutta ei se mitään.

Ihanaa päästä ens yöks omaan sänkyyn nukkumaan. Tuntuu niinku viime kerrasta ois jo ikuisuus.

Helpottaa

Jes!

Nyt on hyvä mieli. Torstai on toivoa täynnä. Huomisaamuna on vielä matikan tentti, mutta se ei jaksa painaa nyt. Lähen nimittäin heti sen raapusteltuani kotiiiiiin! Ihanaa! Ja voin olla siellä vielä maanantainkin, jos haluan.

Vähän kyllä pelottaa jo valmiiks, mutta.. Äh. Kotiin.

Ens viikosta oiski sitten tulossa melkosta paahtamista, tai pitäs ainaki. Ois muutamat projektityöt puserrettava loppuun. Mutta jos viikosta tulee nelipäivänen, ei työkään tunnu niin pahalta.

Ja nyt aion lukee vielä hetken ja sitten rentoutua.

Ihana viikonloppu, vihdoinkin. On se perseestä, että viikot on lähinnä niiden loppumisen oottamista..

Vaikka just nyt tää kavereiden kanssa istuskelu on kyllä pirun mukavaa. Ilmapiiri pehmenee heti ku stressitasot laskee. Maistuu yhteiselokin paljon paremmin ku jaksaa ensin itteään. Ees hetkellisesti.

-

Voi että miten kovasti haluunkin kotiin.

Ei oo taas aikoihin ollu näin kova ikävä. Olin yhen viikonlopun täällä, siis vaan yhden, ja nyt jo tuntuu että halkean ikävästä.

Ja hitto ku on nälkäkin.. Typerä tyttö.. Oon syöny mut silti tuntuu ettei riitä. Mikä vikana..?

-

Kyllä on harvinaisen paska päivä. Voiko sen pistää sen syyks, että tarvitaan yks päivä krapulan ja normipäivän väliin?

Ulkona sataa räntää. Taivas on pilvessä ja tuulee. Koulu ei kiinnosta, ei missään muodossa. Sosiaalisuusaste on nolla. Näytän kyrpänaamalta koska siltä miusta tuntuu. Parempi ois luultavasti vaan olla ihan yksin, kun ei voi muille tarjota juuri muuta ku tarttuvan vitutuksen. Ja sitä riskiä en haluais ottaa.

Voi ku vois vaan lähtee kotiin.. Äiti, sisko ja veli on syyslomalla, kaikki. Haikee ajatus, että siellä ne on kolmestaan vaikka meitä vois olla neljäkin. Menee hyvää yhdessäoloaikaa kankkulankaivoon. Vittu sekin vielä.

Huomenna ois tentti, ja mie haluun nukkumaan. Ojasta allikkoon. Pitää vielä kaiken muun hyvän lisäks olla laiskakin..

Ei kannata erehtyä kysymään, että miten menee. En jaksa enää hokea vastausta siihen. Ois kiva sanoa, että hyvin. Mut mie en usko positiiviseen ajatteluun. Ei siihen jaksa uskoa sillon ku ehkä eniten pitäs.

-

Krapulassa ei koskaan pitäs ryhtyä miettimään syvällisiä juttuja. Tai oikeastaan ei liiemmin mitään juttuja. Krapulassa pitäs vaan syödä ja nukkua - Hoitaa kaikista alkukantasimmat tarpeensa ja vaan olla.

Miulla oli eilen synttärit. Täytin pyöreitä vuosia, maagiset kakskymmentä. Tuntuu hurjalta. Mutta en meinannu pohtia sitä lukua nyt. En jaksa. Oon miettiny sitä ihan riittävästi jo aiemmin. Eikä sille voi mitään. Oon nyt parikymppinen ja sillä siisti. Vuosia ei saa pois eikä niitä saa lisää, on vaan otettava mikä vastaan tulee. Vuosissa siis. Henkinen ikä ja kaikki muu hömppä onkin sitten jo asia ihan erikseen.

Niin, ne krapulapohdinnat. Mietityttää vaihteeks oikein kunnolla.. Tulipa pillahdettua pitkästä(?) aikaa kämppisten nähden itkuun. Inhoan sitä. Inhoon sitä miten kyse on aina minusta. Tulee niin helvetin itserakas olo. Ihan niinku kellään muulla ei muka olis ongelmia tai jotain sanottavaa. Oon ehkä hieman päässy pakon sanelemana eroon kotona äidille vuodattamisesta, mutta nyt joutunu pakon sanelemana vaihtamaan laarini tänne opiskelupaikkakunnalle. Jälleen joutuu rakastamani ihmiset kuuntelemaan sitä paskaa. Voi että vituttaa. Eikä syyttä - En oo niin sokea, ettenkö näkis koska se alkaa tulla ihmisiltä korvista ulos. Ei oo vielä kovin paha painiskella vaan itse sen kanssa, ettei halua toisille purkaa kaikkea sontaa. Mutta sitten kun toiset ei selvästikään jaksa kuunnella mutta hyvää hyvyyttään uskottelee muuta.. Sillon puhutaan jo paskahommasta. Mie oon niin pahoillani. En kertakaikkiaan tiedä mitä tekisin. En pääse näistä asioista eroon. En vaikka miten yritän.

Puhuttiin siis kesätöistä ja kesästä. Viime kesän asuin kotona perheeni luona, tein pari pikkupätkää pikkutöitä ja siinä se. Loppuajan olin vaan joutilaana. Ja se sopii minulle, ikävä kyllä. Ei pitäs sopia. Se on väärin. Ei kertakaikkiaan käy.

Mie en oo elämäni aikana juurikaan ottanu oikeesti vastuuta mistään. Sitä enemmän oon kuvitellu ottavani sitä. Oon kuvitellu ottavani vastuuta perheestäni, isän juomisesta, äitin jaksamisesta, veljen terveydestä, siskon angstista ja masennuksesta, entisen poikaystävän töistä, saman kaverin isovanhempien keskinäisistä kahnauksista, siitä, mihin naapurin koira tekee aamupaskansa ja monesta muusta asiasta. Ja mitä oon tällä kaikella huolenkantamisella saavuttanu? En yhtikäs mitään. Paitsi turhauttavan elämänasenteen: Kaikki asiat on olemassa, tapahtuu tai jää tapahtumatta vaan siks, että minä voisin niistä ottaa stressiä. Kyllä on mukavaa.

Vertaan itteäni aina muihin. Milteipä joka asiassa, luulisin. LUULISIN. Tuo empivä sana. "En mie tiiä, katotaan, ehkä. Miten sie aattelit tehdä?" Kun mitään ei osaa päättää. Ei ainakaan tyystin ilman jonkun toisen, merkittävän ihmisen tukea. Mutta vertaamisesta ja saavutuksista, mm. nyt tuosta työelämästä: Tuntuu, että kaikki ikäseni on jo tehny yhtä sun toista. Tai jos ei yhtä sun toista, niin ainaki jotain. Ovat olleet rohkeita ja innokkaita ja hakeneet jotain mitä ovat sitten lähteneet toteuttamaan. Usein hyvällä menestyksellä.

Mutku miua ei jaksa innostaa mikään. Paitsi kotona äitin helmoissa, turvassa kyhjöttäminen.

Tällä hetkellä kyllä tuntuu taas niin no-lifelta. Mutta täähän tunnetusti on miulla ihan päiväkohtasta. Huomenna ehkä taas rakastan maailmaa. Ja katon itteäni kakkosella. Miten voi ihminen heittäytyä noin tuntemuksesta toiseen.. Mie oon outo. Kertakaikkisen kummallinen. Tasapainosta ei voida puhua millään elämän osa-alueella. Aina ja kaikki on joko erittäin hyvin tai hyvin huonosti. Valaisevana esimerkkinä tästä yllättäen nää syömisen ongelmat: Aina joko todella paljon liikaa tai ihan liian vähän. Ei koskaan sopivasti. Itseasiassa en ees taida tietää, mitä se "sopivasti" tarkoittaa.

Olispa kiva tehdä asioita, joista tykkää. Tai edes tietää mistä tykkää. Nykyään kun ne asiat miun elämässä määrää usein sellaset seikat, joiden ei pitäs vaikuttaa. Jälleen esimerkkinä syömishäiriö. Yllättäen. Tykkään syömisestä, koska miulla on useimmiten nälkä. Ei se oo mikään oikea syy määritellä vaikkapa lempiharrastuksiaan. Joo, tykkään ruuanlaitosta. Kai siitä nyt helvetti soikoon tykkää kuka tahansa, joka nälkiinnyttää itteään arkisin.

Joo. Nyt ei jaksa enää. Meen sänkyyn ja otan kirjan naamalle ja yritän nukahtaa jossain vaiheessa.

Olispa melkonen nautinto upottaa naamansa kakkuun. Vaikka itseasiassa on kyllä vieläkin huono olo, koska taisin juuri tehdä sen edellisen kerran viime yönä.. Kuvottavaa.

Luku yksi

No heippa.

Mistä aloittaisin..

Oon jo monta vuotta kirjotellu säännöllisen epäsäännöllisesti ylös kaikenlaisia juttuja. Tarinoita ja tosijuttuja, viimemmäksi jälkimmäisiä. On ollu tarve purkaa ajatuksiaan näkyville, pois sisältä. Jossain vaiheessa alotin "blogin" pitämisen yhdellä sivustolla, joka ei kuitenkaan ole blogi vaan eräänlainen laajempi kokonaisuus kaikenlaista sontaa.

Ja nyt kyllästyin siihen. Sen takia päätin avata ihan varsinaisen blogin, päiväkirjan. Kopioin kaikki vanhat merkinnät itselleni talteen ja aloitan alusta. Tai enpä usko että niinkään alusta.. Kaikki kun tuntuu lähinnä kiertävän kehää. Ensimmäinen virhe tulee, huomaattekos, tässä: Ajatus kehästä johtaa kehässä kiertämiseen. Näinhän se on.

Mutta joka tapauksessa. Ehkä tämä kirjottelumuoto tekee miusta ees hiukan anonyymimman. Mutta jos joku ajatuksiani eksyy lukemaan, ja jos joku sattus minut niistä tunnistamaan, niin eipä sekään haittaa. Oon suhteellisen avoin muutenkin monen asian suhteen, usein liiankin avoin. Tykkään siitä, että joistain jutuista ollaan perillä. Ja viittaan tässä nimenomaan tärkeisiin ihmisiin, en mihinkään puolitutuista juoruiluun. Vaikka sekin niin mielenkiintosta tietysti onkin..

Se siitä lässytyksestä. Miun pitäs olla par'aikaa lukemassa yhteen tenttiin. Mutta ei sattuneesta syystä oikein kiinnosta, itseasiassa ei hevonvittuakaan. Eilen nimittäin oli muka juhlaan aihetta ja meni aika myöhään, nyt on olo melko syntinen ja paska. Sen takia tää sävykin näin synkkä.. Hyviäkin päiviä tulee, ja sävyt muuttuu. Tänään näin. Joten taidan oikasta itteni hetkeks sänkyyn. Tekis mieli nukkua ja nollata päätä.. (Mitä oon muka muuta tehny?)

Joo. Että semmosta. Siinä se "uusi alku". Joka on todellisuudessa vaan jatkoa edelliselle "lopulle", aina.