Tuuliviiri

Elämä heittelee. Suuntaan ja toiseen. Onhan se jo todettu moneen kertaan.

Mutta hittovie että mukavat suunnanvaihdokset tuntuuki mukavalta.. Ihan tyystinhän niihin ei tunnetusti kannata heittäytyä, mutta kyllä välillä on pieni hullaantuminen ihan paikallaan..

Aina ei meinaa nuppi kestää perässä. Joskus se on ihan mukavaa.

-

Oon kotona.

Miua on jo pidempään vaivannu se, että äiti ja sen miesystävä juo meillä joka lauantai-ilta ja usein jo perjantaina. Siis aina kun oon kotona. On mukavaa että se mies on täällä, mutta mie en pysty esim. yleisissä tiloissa ollenkaan olemaan ku en jaksa kuunnella/jutella humalaisten juttuja.

Ja nyt sitten rohkaisin mieleni ja otin asian puheeks äitin kanssa vaikka tiesin että se on sille arka aihe: Alkoholi ja vielä hänen käyttämänään - ei sen alkoholisti-isän jonka kanssa painiskeltiin yhdessä perheenä vuosia. Se loukkaantu ja suuttu ihan niinku oletinkin. Vaikka kuinka yritin perustella ja sanoa että tää on vaan miun kokemus enkä vaadi mitään absolutismia mut että ois joskus kiva jos ois muutaki ohjelmaa lauantai-iltasin ku kuunnella kännisiä ihmisiä ja vastailla typeriin kysymyksiin ja varoa näyttämästä naamaansa olkkarissa jos ei halua joutua osalliseks sitä jauruamista. Oon katellu sitä ihan tarpeeks, ja uskon että niin on myös miun sisarukset ja myös äiti.

Sitten se osotti miua etusormellaan ja sano että "Turha luulla kuule että minun vieraita enää tänne tulee. Ei tarvitse sitä pelätä." Sanallakaan en oo sitä kieltäny vaan aina yrittäny kannustaa ja puhunu totta sen suhteen, että on ihanaa ku se jatkaa elämäänsä. Sen mies on mukava mies ja miusta on ihanaa että se käy täällä. Siis ihan itsekkäästi ajatellen: MIE pidän siitä.

No, sitten se otti jo perinteiseks muodostuneen oljenkortensa esiin. "Mieti sinä mikä on ongelma." Se on jo pidemmän aikaa syyllistäny miua siitä, että teen itelleni sairauden ku en muutakaan keksi. Että miun pikkuveli on oikeasti fyysisesti sairas eikä voi sille mitään, ja minä tahallani kiusaan kaikkia "tekeytymällä sairaaksi" vaikka voisin "parantua ihan koska vaan."

Mie sanoin sille, että luuletko etten oo miettiny asiaa. Ja että luuletko, etten painiskele sen kanssa ihan joka päivä. Etten koe huonoo omatuntoa siitä, että aiheutan päänvaivaa ihmisille etenkin, kun toiset ei voi tehdä yhtikäs mitään omalle voinnilleen. Mie oon ja painin ja koen ja yritän ihan joka päivä. Ihan jatkuvasti.

Se oli äitille kova pala. Tuo alkoholinkäytöstä puhumaan alkaminen. Se on sille herkkä paikka. Se on miettiny sitä itekin varmasti ihan hirveän paljon. Ensinnäkin sen takia, että liiallinen alkoholinkäyttö ja sen kaikki sivuvaikutukset tuhos meidän perhe-elämää niin kauan ja johti tähän kaikkeen. Ja toisekseen siksi, että miun veli todella on sairas eikä sen vuoks sais käyttää alkoholia lainkaan. Ja tästä syystä äiti on mm. miun puheista ja myös tekemisistä pyrkiny kitkemään kaiken alkoholinkäyttöön viittaavan. Ei puhettakaan illanistujaisista saatika "räkäkännien vetämisestä ja ai ku oli kivaa" -jutuista, tajuanhan mie sen itekin. Ja nyt se tekee itse sitä ihan näkyvästi: Juo joka viikonloppu. Ei se kännissä ole, mutta hiprakassa. Sen miesystävä on kännissä. Ja mie en jaksa katella sitä.

Äiti on aikuinen ihminen, se saa tehdä mitä se haluaa. Sen miesystävä samaten. Mutta tää häiritsee jo meidän perhe-elämää. Jos äiti miettis (ehkä on miettinykin jo), niin se ymmärtäis että viikonloput on ainoita tilaisuuksia jolloin miun on mahollista olla perheeni kanssa. Ja nykyään se on sitä, että äiti ja sen mies on joko linnottautuneina saunaan, pukuhuoneeseen tai äitin makkariin, tai vastaavasti jo kivassa hiprakassa keittiön pöydän ääressä, jollon myö lapset ollaan omissa huoneissamme koska ei jakseta kuunnella sitä papatusta. Kenellä on syytä tehdä ja mitä?

Äitin miesystävä ilmotti jo heti alkuunsa kun alkoivat tapailla äitin kanssa, että minä sitten tykkään oluesta ja minä haluan sitä juoda. Ja jos jollakulla on jotain sitä vastaan, niin hän kyllä lähtee. Siinä oli minusta pisteliäs sävy jo sillon. Ja nyt se kulttuuri on tullu meille jäädäkseen. Mitään muita toimintamalleja ei edes ole. Ja jos niitä toivoo, saa lokaa niskaansa.

En halua tehdä äitistäni mitään hirviötä tai lapsellista kakaraa tai orastavaa juoppoa tai muutakaan. Mie haluaisin sanoo sille, että hae apua. Mutta se ei auta. Sillon se palaa taas siihen, kuinka oon ihan liian analyyttinen ja vatvon asioita liikaa ja kuvittelen, ettei tässä maailmassa kenenkään tarvii pärjätä. Että minä oon se kummallinen tässä perheessä, joka vaan pilaa kaiken.

Mie voisin perustella ja selittää tätä ikuisuuksiin, mutta en nyt jaksa. Harmittaa että pahotin äitin mielen. Se varmaan itkee tuolla tyynyynsä.

Se ei sanonu miulle hyvää yötä.

Siskot

Myö katotaan illalla kauhuleffa ja nukutaan siskonpetillä olkkarin lattialla, eikä saada unta vaan löpistään joutavia.

Ja huomenna ajelen kotiin ennen puoltapäivää.

Viikonloppu olis syytä käyttää johonkin muuhun ku ongelmien tekemiseen. Positiivista(?) on, että muutakin hommaa olis. Tartunko niihin, se riippuu minusta.

Mutta tänään en vielä mieti sitä, koska meillä on siskojen ilta.

-

Oksettaa.

Tää päivä on ollu taas kamala. Sentään vaan yks päivä. Onneks on jo sunnuntai.

Harmi vaan, että oon kotona jo torstaina.. Siihen asti on taas aikaa yrittää olla kunnolla. "Kunnolla."

Huoh.

-

Ulkopuolisena varmaan kattosin itteäni ja juttujani pitkään ja ihmettelisin, miten joku voikin vaan rypeä omassa paskassaan. Päivä ja viikko ja kuukaus ja vuos toisensa jälkeen.

Asiat ei muutu. Mikään ei taida muuttua. Joskus voi elää siinä uskossa, mutta paskapuhetta se on.

Toiset epäonnistuu eikä muuta tuu tapahtumaankaan. Tekis mieli pistää pillit pussiin hyvin monen asian osalta.

Kyllä on kotona KIVAA

..olis jos osais.

On niin hiton vaikee olla. Ja välittömästi ku tänne pääsin..

Söin tukevasti ja pesin hampaat heti ku alko tuntua siltä, että nyt lähtee käsistä. Siitä on nyt parisen tuntia. Ja ahmituttaa ihan hirveästi. Vapisuttaa ja sydän hakkaa enkä osaa rauhottua. Yritän keksiä muuta tekemistä mut ei tahdo onnistua.

Miten tää voi olla näin vaikeeta?

-

Tulis jo aamu!

Miulla on nälkä. Ei kait hyvä juttu.. Mutta mie en harrasta yösyömistä. Ja lupaan syödä aamulla oikein kunnon aamupalan.

Miua pyydettiin huomenna treffeille! Eii voi olla totta. :D Jännittää kamalasti. Kai se on uskallettava. Jos en uskalla, niin uskallanko koskaan mitään? On se askel johonkin suuntaan. Tietenkin.

Ja taidankin lähteä jo huomisiltana kotiin. Lauantaina on nimittäin mahollisesti edessä reissua perheen kanssa. Maistuis.. Se tarkottas ostoksia ja lätkää livenä. Jeiij.

Kivaa.

Ja taas on höyryttävä: Miulla on niin ihanat kämppikset että oon taas onnesta soikeena.

-

Jep, kyllä se iski, ihan niinku saattoi olettaakin.

Oon "kotona" kämppiksen kanssa, sairastetaan kimpassa. Päätettiin jäädä rehellisesti parantumaan, kun ei kerran koulussakaan oo tänään mitään tosipakollista. Kumpikaan ei oo mitenkään kuolemansairas, mutta Ar:lla on kuumetta ja lisäks kaikki samat oireet ku miullakin. Viime yönä heräilin välillä kuvotuksen tunteeseen, onneks se meni kuitenkin ohi.

Tuskastuttavaa olla vaan.. Kotona tämmönen ois ihan normaalia (joskin tuskastuttavaa se, että miettis vaan koko ajan ruoka-aikoja ja mitä niillä syö..) mutta täällä on tottunu kipittämään päivät koulussa. Mutta parempi pitää pahimmat basillit täällä neljän seinän sisällä eikä lähtee tartuttamaan muita. Lisäks oli kyllä eilenkin luennolla sen verran heikko olo, että piti välillä painaa pää käsiin. Eipä siellä oo kiva istua jos heikottaa.

Pikkuveli oli eilen saanu rokotteen. Sillä on maksassa rakenteellinen vika, luetaan siis kroonisiin sisäelinsairauksiin. Sille oli illalla noussu kuume.. Toivottavasti ei tule pahasti kipeeks (parhaassa tapauksessa ei ollenkaan), ja toivottavasti se eilinenkin lämpöily johtu rokotteesta.. Sitä kun ei yhtään tiedä, miten hänen kehonsa reagois uuteen tautiin.

Huomenna on tentti. Jo torstai, uskomatonta. Aattelin olla täällä lauantaihin asti, ja ihan vaan sen takia, että kotona on nyt menny hommat sen verran perseelleen. Oon käyttäytymiselläni aiheuttanu riitaa sekä toisten kanssa että omassa päässäni, eikä sitä jaksa kukaan. Joten ajelen vasta lauantaiaamuna tai illemmalla kotiin. Sunnuntaina onki sitten hirvipeijaiset.. Siellä tietysti mätetään ruokaa, mutta se on sentään kunnollista, ja oon hyväksyny sen. Oon antanu itelleni luvan. Kunhan nyt siihen asti pysyis komento.. Lupasin niin.

Ja ens viikolla loppuu koulu jo keskiviikkona. Vähiin käy ennen joululomia..

Pitäsköhän kaivaa niitä tenttimatskuja esiin..

Saparo

..puskee esiin.

Lihaksia kolottaa, yskittää, päätä särkee ja nokka vuotaa. Se on menoa.

Olishan sekin kokemus sairastaa kämppisten kanssa oikein kunnolla porukalla. Koulu ei vaan oikein anna myöten. Mutta eipä sille mitään voi. Jos se iskee, niin sitten iskee. Se on vaan sairasteltava pois.

-

Jalat ei meinannu rauhottuu viime yönä millään. Kamalan vaikea nukahtaa, vaikka väsytti.

Pumppu sen sijaan oli rauhallinen. Kuuntelin sitä ja huolestuin. Laskin sykkeen, joka oli terkkarin mukaan "melko alhainen" ollessaan 48. Eilisiltana se oli 36.

Pysähtyyköhän sydän siten, että se ottaa ensin spurtin kunnes väsyy, vai hidastuuko se vaan kunnes loppuu kokonaan?

-

Ihanasta viikonlopusta kehittyi taas hirveä. Ja se on ihan miun omaa syytä..

Kaikki räjähti käsiin lopullisesti eilen. Jo torstaina ja perjantaina söin liikaa, mutta eilen todella ylitin itteni. Ahmin jo iltapäivästä kaikkea mitä sain käsiini, ja sitten pesin hampaat. Iltaan mennessä tylsistyin ja olin nälkäinen, joten otin pitkän punnitsemisen ja valinnanvaikeuksien jälkeen "vähän salaattia". Sitten vähän sitä ja tätä lisäksi, ja kohta huomasin istuvani keittiön pöydän ääressä mättämässä konvehteja ja maapähkinöitä. Joissa molemmissa on niin järkyttävä määrä rasvaa ja kaloreita, että pahempaa ei olekaan.

Sitten äiti ja äitin miesystävä liitty seuraan. Jotain kautta päädyttiin sitten puhumaan miun kuulumisista. Äitin miesystävä aina niistä kyselee; en oo vieläkään päässy selville tekeekö se sen tahallaan. Eikö se oikeasti nää miten paskasti miulla menee, vai mitä tuon toiminnan takana oikein on.. Joka tapauksessa tein sille kyllä eilen selväksi, mitä miulle kuuluu. Ja mätin kaksin käsin sitä saamarin suklaata, jota se oli meille tuonu.

No, sitten piti lähtee vielä baariin. Joo, oli ihanaa nähdä vanhoja kavereita ja jutella ja nauraakin jopa, mutta siinä meni vielä jokunen annos alkoholia.. Onneks en sentään enää sännänny jääkaapille kun tulin aamuyöstä kotiin. Kyllä huomas miten älyttömät määrät oli tullu syötyä päivän aikana, kun humalakaan ei noussu vaikka join suhteellisen paljon. Se kalorimäärä..

Päätin eilisiltana, etten syö tänään mitään. Ja siinä taas ei oo mitään järkeä, tiedän sen kyllä. Mutku ahdistaa niin helvetisti. Kieltäydyin mummolassa niin lasagnesta ku täytekakustakin, koska tiesin että ajaudun taas ahmimaan jos otan vähänkään. Niin heikoks miun itsehillintä on menny. Se on joko kaikki tai ei mitään. Kotiin tultuani söin kyllä puuroa, marjoja ja jogurttia. Ja nyt on ihan hirveä olo. Vapisuttaa, huimaa ja jalat tuntuu levottomilta. Ja silti, edes teoriassa, tää ei riitä viemään pois sitä määrää ylimäärästä energiaa, jonka oon itteeni kerryttäny.. Käytäntö on vielä siitäki kammottavampi. Ei ihmiskeho toimi niin, että toisena päivänä voi tankata liikaa ja toisena liian vähän ja olla balanssissa. Ja silti uskottelen niin itelleni ja toimin tän loistavan käytösmallini mukaisesti.

Äiti ei jaksa enää. Se piti miulle palopuheen siitä, että oon itsekäs. Pikkuveli on "oikeasti sairas", eikä voi terveydentilalleen mitään, korkeintaan yrittää olla tuhoamatta elimistöään enempää välttämällä esim. alkoholia. Ja mie "tuhoan itteni tahallani ja kiusaan perhettäni". En oikeasti tiedä mitä ajatella..

En kiusaa ketään tahallani. Jos voisin, parantaisin pikkuveljeni. Jos voisin, parantasin siskoni siitä, mikä sillä ikinä onkaan. Jos voisin, antasin äitille kaiken sen minkä se ansaitsee enkä sallis sen enää ikinä kantaa huolta mistään.

Mutku tässä asiassa ei ole kyse siitä. Tässä on kyse siitä, etten mie osaa tehdä itelleni mitään. En vie itteäni enää. Miulla ei oo voimia eikä uskallusta muuttaa asioita. Yritän henkeni uhalla säilyttää kontrollin itteeni ja elämääni, vaikka tosiasiassa se on ollu mennyttä jo vuosia. Oon hakenu apua, enkä saa sitä.

En halua kuormittaa perhettäni oman olemiseni vaikeudella enää yhtään. En jaksa sitä ajatusta, että kaikki kärsii miun takia. En jaksa sitä, että saan haukut joka kerta kotiin tultuani sellasen asian takia, jolle en mahda mitään. Teoriassa mahdan, jos verrataan pikkuveljen maksan rakenteelliseen vikaan. Se ei voi tehdä sille mitään, "oikeastikaan". Mutta mie tiedän mitä teen itelleni. Tiedän että vaarannan luustoni, hedelmällisyyteni, järkeni, sydämeni, ihmissuhteeni, tulevaisuuteni ja ties mitä kaikkea, jopa henkeni. Ja silti en tee mitään. Kai mie tekisin jos osaisin. Mutta mie en pysty siihen yksin.

Miun elämästä puuttuu turva. Se varma ja vahva tukipilari. Joku asia, joka varmistaa miun arvon vaa'an lukemasta tai housujen koosta riippumatta. Sitä sanotaan isähahmoks. Jokainen ihminen tarvitsee sellasen. Synty se tunne sitten mistä tahansa.

Mutta se että muut kärsii, ei käy päinsä. Mikä siis on ratkasu? Sanoin äitille, että voin jättää tulematta kotiin. Voin jäädä viikonlopuiks opiskelijasoluun. Mutta onko sekään reilua? Etten voi tulla kotiin siks, että oon jonkun asian vietävissä enkä pysty sen takia olemaan oma itteni? Minusta ei. Mutta en tosiaan tiedä, mitä muutakaan voisin tässä tehdä. Miun perhe on äärimmäisen stressaantunu. En tiedä onko se huolta, vihaa, turhautuneisuutta vai kaikkea sitä, mutta ne ei jaksa enää katella miua. Ne ei ymmärrä eikä niiden tarviikaan.

Miun on pakko jälleen kerran lähestyy YTHS:ää ja tiedustella, saako ne sitä saamarin terapiaa aikaseks vai ei.

Pian on nimittäin tilanne se, että koulu loppuu joka viikko jo keskiviikkosin. Se tarkottaa sitä, että oon (mikäli en ala marttyyriks ja erakoidu ja jätä tulematta kotiin (en pysty siihen kuitenkaan)) kotona neljä päivää seitsemästä. Jos en noina päivinä pysty hillitsemään itteäni, mitä kaikkea se sitten tarkottaakin, täällä sekoaa muutkin ku mie. Jos jatkan tätä ahmimista ja sitä myöten oon jatkuvasti ahdistunu, siitä seuraa niin kamalia asioita etten halua ees ajatella.

Otan käyttöön ne kauan sitten saamani ravitsemusterapeutin ruokailuohjeet. Ainakin viikonloppusin. Miun on pakko olla ahmimatta. Sitä kierrettä on pakko yrittää purkaa sitä kautta. Vaikka tiedän, ettei se oo oikein. Mutta muuhun en nyt pysty.

On niin nälkä, että ajatukset harhailee ja kiertää kehää.. Ja silti oon taatusti kerryttäny kehooni ainaki kilon silkkaa ihraa tänä viikonloppuna..

-

Vaikka kuinka yritän, niin en pysty..

Todella turhauttavaa. Niin turhauttavaa ettei oo epäilystäkään, onko ens viikolla nälkä.

Oon oksettava..

-

Oon ollu taas tänään huora vaikka oon yrittäny vaan olla hyödyks ees jollain tavalla.

Ja se taas saa aikaan sen, että tekis mieli repiä sisuskalut ja etenkin niiden sisältö pihalle tästä paskakehosta.

-

Tympii.

Ei tullu lottovoittoa tän katon alle. Mutta voin rehellisesti sanoa, etten usko rahan muuttavankaan mitään. Joten se siitä. En kaipaile.

Mitä sen sijaan kaipaisin, ois loppuviikko. Maanantait ei oo aina ollu näin nihkeitä. Nyt toisena vuonna yliopistossa on alkanu tuntuu, että vois maata sängyssä nää viikonkäynnistyspäivät. On niin jumissa koko pääkoppa että ihan jurppii. Ei oo kiva olla ihmisten kanssa tekemisissä ku tuntee ittensä niin saakelin pöljäks joka käänteessä. Olo on ku tohvelieläimellä kuravellissä.

Leivoin eilen sämpylöitä. Ihmeellistä. Alkusyksystä tuntu, etten saa tehtyä itelleni ruokaa täällä opiskelijasolussa ollenkaan. Ettäkö keskittäisin ihan voimavaroja, rahaa ja aikaa siihen, että ruokkisin vain_minua? Ja nyt sitten leivoin vehnävoittosia sämpylöitä. Ja söin niitä MONTA. Ja tänään, maanantaina, otin ison annoksen lasagnea kouluruokalassa. Vallan holtitonta. Normaalia, mutta tuntuu holtittomalta. Toisaalta mennyt viikonloppu poikkes paljon viikonlopusta kotona: Siihen ei sisältyny sokeri- ja rasvapitosten herkkujen mättämistä, vaan suht normaalia syömistä. Sillä perusteella sallin itelleni kunnon ruuan. Ehkä jopa vähän kunnollista reilumman. Alitajunnassa vaan jyskyttää, että teen väärin.. Kun joku hiljentäs sen äänen.

Mut joo. On kyllä sumea olo.. Tulis jo ilta ni pääsis sänkyyn ja etenemään tätä viikkoa pikkuhiljaa.. Ehkä huomenna helpottaa jo. En oo tosiaankaan ainoa näine Monday sucks -tuntemuksineni.