Lomatouhuja

Harkitsin päivän ohjelmaa aamulla suhteellisen vähän aikaa. Tyytyväinen siitä.

Olin lupautunu lähtemään äitin ja kummitätin kanssa retkelle Suomen ainoalle englantilaiselle teehuoneelle Juvalle (www.teahouse.com). Luvassa oli kuulemani mukaan erilaisia suolaisia ja makeita teeleivonnaisia sekä ainutlaatuisen upeita tee-elämyksiä, tietenkin. Kummitäti oli viikonloppuna vatsataudissa, ja mie vanhana oksennusfoobikkona tietysti emmin koko reissua asian takia. Aamulla sain kuitenkin tarpeekseni nössöilystä ja päätin, että nyt lähtee. Ja tästähän muodostui varsin vauhdikas päivä - täynnä toimintaa.

Aamulla ampasin salille tekemään selkä-rintatreenin. Kunhan jotakin, ajattelin; nykyään en oikein enää usko omiin salitreenailuihini. Ruokaa. Sitten lähettiin äitin kanssa Juvalle "shoppailemaan". En uskonutkaan löytäväni mitään, enkä löytänytkään. Ihan hyvä. Oon viime aikoina käyttäny aika suruttomasti rahaa, ja tiedossa taitaa olla yhtä ja toista menoreikää.. Tajuttiin olleemme ihan liian aikasin liikkeellä, joten päätettiin piipahtaa äitin miesystävän luona kahveilla. Istuttiin siellä turisemassa, lähettiin teehuoneelle, ajettiin sujuvasti harhaan. (Olin tentannu ennen lähtöä äitiltä, osaako se varmasti ajaa sinne - "Joojoo myöhän käytiin siellä vasta jouluna." Jepjep..)

No Vehmaankartanossa sitten tilattiin ne afternoon teat. Kolmikerroksisella tarjottimella kunkin eteen kannettiin kolme kolmioleipää eri täytteillä; kaksi skonssia, joiden lisukkeiksi tarjoiltiin mansikkahilloa ja maailman täydellisintä kermavaahtoa; sitruunaista kakkua (ehkä sienikakkua, ainakin siinä oli aitoa sitruunankuorta - ja tiedoksi vaan, sienikakku ei ole mikään hermomyrkkyleivonnainen); pienen pieni ja suloinen cup cake, jonka sisällä oli uskoakseni lemon curdia ja päällä jotain kirpakkaa, vaaleanpunaista mömmöä ja vielä sitrus-suklaamoussea shottilasissa. Omaksi teeni aromeiksi valitsin mansikkaa, kermaa ja shampanjaa.

Voit uskoa, että tuo oli varsin näyttävä kokonaisuus siinä ruusutapettien ja kauniiden astioiden ja kankaisten lautasliinojen valtakunnassa. Ja olihan ne hyviä. Ja se hiilaripöhnä oli kyllä kanssa aika uskomaton.

Käytiin pällistelemässä vielä kyseisen kartanon vaatemyymälän hintalappuja. Oli muuten kallista. Ihan nauratti. En ikinä, ikinä pistäs rytkyihin satoja euroja. Johan niihin ehtii kyllästyä ennenku ne rispaantuu päälle. Siinä mielessä muuan hemppumaukkalin vaatteet on ihan käteviä..

Kotiin. Laitoin ruokaa ihan kunnolla. (Se hiilaripöhnä ei pitäny nälkää kovinkaan hyvin.) Smetana-tomaatti-purjosilakoita ja valkosipuli-yrtti-kermalohta kera lohkoperunoiden. Ne silakat oli ihan saamarin hyviä. Vähän jälkkäriä ja lenkille. Ja ainiin. Saatoin tehdä myös muutaman hauiskäännön ruokaa odotellessani..

Niin. Kovin ruoka-aiheinen kirjotus. Koska olen ylpeä itsestäni. On keskiviikko, ja mie vedin napaani tarjottimellisen vehnäjauhoja ja sokeria. Urheilinkin kyllä niiden alle ja päälle, mutta en ahdistellut. Hieman jouduin tappelemaan ajatuksiani vastaan kotimatkalla, mutta voitin sen kamppailun. Hienoa mie. Hyvin menee. Hieno kokemus. Tietääpähän sanoa, että aion leipoa skonsseja kotonakin joskus.. Ja tietääpähän sanoa ylipäätään, että I have once had a traditional english afternoon tea session, and that was delicious.

Huomenna olis ilmeisesti tarkotus lähteä retkiluistelemaan. Ja jos mennään sieltä mökille, H lupas tehdä meille paahtopaistia.. Mmmm.. Tuntuu lomalta.

-

Ostin uuden läppärin. Eilen latailin siihen flickr:stä uuden taustakuvan, koska kaikki oma kuvamateriaali on tietysti vielä vanhalla koneella. Mietin, mitä haluan nähdä työpöydälläni, toisin sanoen mitä haluisin katsella aika tosi usein. (Oon nykyään kunnon datanöröttäjä.) Ja sitten keksin.

Lautasellinen kaurapuuroa ja lusikka.

Hah. Voin vaan kuvitella, miltä siun naama näyttää nyt. "Wtf?!?! Tun rumaa, harmaata limaa, kuka idiootti haluaa katella sellasta?" No. Miepä kerron, miks kaurapuuro on miulle niin tärkeä ja siks myös kaunis juttu.

Elämä on kuin lautasellinen kaurapuuroa. Miksi?

- Arkiset, rutiininomaiset asiat ovat tärkeitä: niistä saa voimaa, sillä ne harvoin pettävät.
- Turvallisiakin asioita voi jalostaa piristäviksi: voisilmä on ihan eri asia kuin mustikat, ja silti sama, tuttu pohja pitää.
- On ymmärrettävä omaa parastaan: voisilmä sekä näyttää että maistuu helkutin hyvältä.
- Ihminen tarvitsee lämpimiä ja pehmeitä asioita. Tässä maailmassa niitä ei voi liikaa olla.
- Jokainen aamu on hyvä aloittaa hyvin. Jokainen tarvitsee oman hetkensä. Kun sen ottaa aamulla, on hyvä mieli koko päivän. Hyvin hyvä.
- "Tavallinen" ei aina ole huono asia.
- Ei se joka aamu maistu niin hekumalliselta, mutta silti on vaan otettava lusikka kauniiseen käteen ja alettava mättää.

Kävin tekemässä pari päivää töitä. Nyt alko hiihtoloma. Aion nukkua ens yönä ku pieni vauva - just sellanen, joiden rääkymistä oon kuunnellu eilen ja tänään. Mikä ihana hiljaisuus..

Ja aamulla taas puuroa. Tykkään.

-

Samperi että on hyvä mieli. Oikeesti.

Ei miulla muuta.

"Hymyn kulttuuri

Jyväskylässä oli heti jotain erilaista. Sen huomasi kulkiessaan jalan pitkin Kauppakatua tai pyöräillessään Seminaarinmäen loppukesäisen vehreällä kampuksella. Minusta tuntui oudon turvalliselta, vaikka olin juuri muuttanut ensimmäiseen omaan asuntooni, pienestä maalaiskunnasta keskelle (minun mittapuullani) suuren kaupungin vilinää ja ihmispaljoutta. En heti ymmärtänyt, mistä oli kysymys, mutta sitten avasin silmäni.

Ehkä juuri vierauden tunne sai sen aikaan: tullakseen tutuksi kaupungin kanssa oli ensin ryhdyttävä uteliaaksi. Luonnollisimmin, joskin ehkä uhkarohkeasti, kohdistin tuon innokkaan kokeilunhaluni ventovieraisiin vastaantulijoihin. Aloin katsella ihmisiä - suoraan silmiin. Halusin kysyä heiltä, millainen tämä kaupunki oikein on ja millaista täällä on asua. Ja ennen kaikkea, olisinko juuri minä tervetullut juuri tänne.

Sain toki monenlaisia vastauksia. Kuten missä tahansa suomalaisessa kaupungissa, loivat monet katseensa ujosti maahan. On huonojakin päiviä, jolloin silmäpeli satunnaisen vastaantulijan kanssa ei yksinkertaisesti kiinnosta. Näistä kokemuksista en ollut moksiskaan. On minullakin sellaisia hetkiä. Kaikilla on.

Vaikuttavimpia olivatkin he, jotka eivät kääntäneet katsettaan toisaalle. Tai sitten eivät alunalkaenkaan kohdistaneet sitä minuun, mutta heissä oli kuitenkin jotain poikkeavaa. Vakuuttavimman vastauksen antoivat nimittäin ne risahousuiset nuoretmiehet, miltei kaksinkerroin kulkeneet vanhat rouvat, kukkamekkoiset tytöt ja ensilunta rukkaseltaan syöneet pikkupojat, joilla oli kasvoillaan jotakin ennennäkemätöntä. He hymyilivät.

Tunsin kummallista mielihyvää. Sisälläni pyrähti lentoon parvi sitruunaperhosia. Ymmärsin, mitä tarkoittaa, kun jokin lämmittää sydäntä. Aloin kehitellä mielessäni tarinoita, syitä noille iloisille ilmeille. Jälkikäteen ajateltuna reaktioni oli hassu, joskin inhimillinen. Halusin tietää, miksi he näyttivät niin typerän onnellisilta.

Totuus on, ettemme voi päästä selville kohtaamiemme hymyjen perimmäisistä syistä. Ellemme sitten järjestä keskelle katua hymyratsiaa ja tiedustele viattomilta onnellisilta, mikä heidän poikkeuksellisen mielialansa aiheuttaa. Sellaista meidän ei tarvitse tehdä. Oikein hyvä selitys on sekin, ettei suupielten kohottamiseksi tarvita kerrassaan minkäänlaista lottovoittoa. Onko sinulla syitä olla hymyilemättä?

Tuoreena humanistina en pidä markkinavoimia tai taloutta maailman mahtavimpina valtteina, mutta nyt aion myydä sinulle jotain. Tosin tämä tuote on lähes ilmainen: se maksaa sinulle vain yhden rohkean liikkeen. Nosta katseesi tomuisesta kadusta, ja huomaat saman kuin minäkin. Jyväskylässä vallitsee hymyn kulttuuri.

Kun olin kartuttanut hymykokoelmaani riittävästi, oli minut samalla vakuutettu. Olin saanut vastaukseni. Kaupungissa, jonka olin tutustumisretkilläni ominut itselleni, leijuivat luottamuksen ja turvallisuuden tuoksut, jotka saivat alkunsa ihmisten onnellisuudesta. Hymyt olivat avanneet minulle ovet uuteen kaupunkiin. Olin tullut kotiin."

-

Dear diary,

tänään meinas käydä hullusti.

Olin tulossa koulusta. Fillaroitsin ihan normaalisti ja asiaankuuluvasti autokaistalla. Yhtäkkiä ja aivan ennakoimatta eteeni aukeni auton ovi. Väistin terhakkaasti. No, eihän se pyörän rengas tietenkään pitäny äkkiliikkeessä aavistuksen kostealla lumella.

Pyörä liukui nurin. Se ei edes kaatunut, vaan liukui juuri niin tuskallisen hitaasti, että ehdin tajuta, että nyt jumaliste mennään ja lujaa. Lensin komeassa kaaressa ohjaustangon yli vastaantulijoiden kaistalle rähmälleni. Joku kolisi, liekö pyörän rakenteet vai joku miun selkärangassa.

Eihän se nainen mitään sanonut, ei edes anteeksi. Enkä kai sitä odottanukaan, mutta miun teki kuitenkin mieli ilmaista, että olen kunnossa. Jotain etnistä vähemmistöä se oli, pieni, tumma ja hyvin kaunis. Ja meni menojaan.

Miehet siitä aura-ajoneuvon luona huutelivat jotain, että kävikö pahasti. Vastasin, että pitihän tuota väistää, ja ne siihen, että ei se sinun vika olis ollut jos olisit törmännyt. No ehkä ei joo, mutta se auton ovi ois tuntunu naamassa pahalta silti.

Kotiovesta päästyäni puntti tutisi jonkun verran. Pistin kättä ristiin. Onneks ei tullu autoja vastaan.

Huomenna kotiin. Ikävä takkatulta, koiraa, äitiä, siskoa ja veljeä. Kotiruokaa, punttisalia, mummoa. Äitin miestä, saunaa, lauantai-illan teeveemaratonia. Eikä missään tärkeys- tai asiayhteysjärjestyksessä.

Edellisiä ajatellen miun piti tänään olla ahkera ja opiskella, mutta vähällepä jäi. Se sijaan nukuin päiväunet kummitädin tekemän villaviltin alla. Kerrankin. Se oli aika makoisaa.

-

Ystävänpäivä pisti miettimään.

-

Oon innoissani muuan asiasta. Kunpa se etenisi vauhdilla. Kunpa pääsis tekemään jo, ja näkemään kanssa.

Haluun kotiin. Enää kolme yötä. Viskelin äsken herkullisen iltapalarahkani (omena, vaniljajogurttia, rahkaa, hampunsiemeniä, paahdettuja kurpitsansiemeniä ja..) sekaan kardemummaa, ja miun valtas ylitsepääsemätön himo upottaa nyrkit pullataikinaan. Pullataikinaan, joka tuoksuu kardemummalta. Etenkin, kun sekaan kaataa vielä sulan rasvan, jonka lämmin litinä kulhon reunoissa houkuttelee esiin myös ihanan kardemumman tutun, turvallisen aromin. Mmm.. Laskiaispullia, vähän niinku äitin nimipäivän kunniaksi myös.

Helkkari että tekeeki mieli mäsäyttää. Ja sen kyllä perjantaina teenkin. Oon puputellu karkkia ihan liian pienesti. Useasti kyllä, mutta liian pienesti. Miulla on ikävä sokerihumalaa jo.

Läskiäispyllät..

Ei mitää

On moneen otteeseen puhuttu luokkakavereiden (kuulostaa ala-asteen meiningiltä, mutta kyllä yliopistossakin tuntuu olevan luokat, vaikka vapaasta, itsenäisestä etenemisestä puhutaankin) kanssa siitä, miten suomen kielen opiskelu on vaikuttanu meidän maailmankatsomukseen. Tai onko vaikuttanu millään tavalla.

Monet koki alkuun pientä ahdistusta siitä, että nyt kun pääaineena on oma äidinkieli, on pakko kirjoittaa moitteettomasti. Ei yhdys sana virheitä, ei tietenkään kirotusvireitä, ei mielellään myöskään tyylimokia tai epämääräisiä viittaussuhteita. No, mie ainakin tunnistin tuon kaiken itsessäni. Nyt olo on rentoutunu, kun moni muukin tuntu huomanneen samoja juttuja ja todettiinkin yhdessä, että paskanmarjat tässä mitään kielijumalia kuitenkaan olla. Mutta on myönnettävä, että sitä kyllä kiinnittää toisella tavalla huomiota ympäröivän maailman kielitodellisuuteen. Kas tässä esimerkki, voilá.

Olin jollakin yliopistoliikunnan jumppatunnilla. Ohjaaja aloitti vakuuttavasti kertomalla, millaisia sarjoja seuraavan biisin aikana tultaisiin tekemään. Olin ihan messissä, tosi jees, annetaan palaa, menoks! Sitten se päästi sen suustaan: Ei mitää, sit alotellaan.

Whaaat? "Ei mitää"? Miten kukaan voi tehdä noin? Ensin hehkutetaan, nostatetaan, otetaan koko jengi tiukasti hyppysiin, ja juuri kun tunnelma on saavuttamassa huipentumansa ja ensimmäiset maastavedot nousevat kohti korkeuksia - "ei mitää". No, toivuin aika nopeasti ja sain hyvän treenifiilikseni takaisin kun unohdin koko asian, vaikka alkujärkytyksessäni muljauttelinkin silmiäni ja tuijotin sitä tyttöä nirhaavasti.

Mutta sitten se tapahtui uudestaan. Olin pukuhuoneessa pukemassa ulkovaatteita päälle, ja ohjaajamme jutteli siinä jonkun toisen tyypin kanssa. Vaihtoivat kuulumisia, jotain treenien järjestelyistä ja määristä. Sitten tuli eron hetki. Ja taas: "Ei mitää, nähään taas." PERKELE!

Ja usko tai älä, mutta se tapahtui vielä kerran. Ulkona, kun olin avaamassa pyörän lukkoa. Meinasin pistää koko fillarin solmuun ku se taas kaikui siinä hallin edessä: "Ei mitää, soitellaa."

Siis kysynpä vain. Jos asian sisältö on niinkin olematon kuin "ei mitää", niin onko moista ilmaisuhirviötä pakko edes käyttää? "Niinkuun" oon jo tottunu, samoin "siisiin" ja "totanoihin", mutta että "ei mitää".

Ei, en käsitä.

Norsut

Niin, uudistin blogin ulkonäköä. Se oliki lystiä! Mutta pitää tehdä pari asiaa selväksi. Havahduin nimittäin ite miettimään, että mistä näissä muutoksissa on kysymys. Ja erityisesti tuo taustakuva vaatii avaamista.

Musta ja violetti eivät viittaa synkkyyteen. Vaan. Niiden yhdistelmä miellyttää miun silmää. Draamaa. Syviä sävyjä. Yleensäkin oon ennemmin ollu mieltyny ennemmin värien kontrasteihin tai suhteisiin eli siihen, miten ne toimii yhdessä. Erityisesti kuitenkin tumma violetti on varsinainen hitti nyt. Kaikki violetti vetää miua puoleensa ku sontakasa kärpäsiä. Kaunista, right?

Taustakuva. Kyllä, se on norsu. Sitä on ehkä vähän vaikea erottaa tuosta, mutta kun scrollaa näkymän ihan alas asti, näkyy silmä, ja silmästä tunnistaa yleensä elolliset oliot. :) Tai ainakin siitä tietää, että tuo röpelö, halkeamat ja harmaa väri ei viittaa kuivuneeseen mutavelliin. Siis norsu. Miksi?

Ahaa. Voisihan aina olla, että kokisin edelleen sisimmässäni olevani valtaisa, muhkurainen, lättäjalkainen elefantti, jolla on isot korvat ja vähän omalaatuinen nenä (jolla ei kyllä voi tehdä yhtä hienoja asioita ku kärsällä, ja muistuttaahan se enemmänkin porsaan kärsää, mutta kuitenkin). Mutta itse asiassa en oo koskaan ees rinnastanu itteäni norsuun. En ees niinä todella heikkoina aikoinani, joista alkaa kyllä olla jo niin pitkä aika, etten ees muista millasta on olla syömishäiriöinen. Se todellisuus hiipii varovasti takaisin tiedostettuun, ku palaan sillon tällön lukemaan vanhoja juttujani. En siis oo koskaan kokenu olevani norsu. Mutta voisin hyvinkin haluta olla.

Muistan ne lauantai-illat, joina käperryttiin saunan jälkeen olohuoneeseen television ääreen koko perhe. Siihen aikaan, joskus klo 19 lauantai-iltaisin, kun koko Suomen kansa on ehkä juuri lämmittelemässä kiukaitaan tai istuu punakkoina jäähdyttelemässä itseään, tuli telkkarista nimittäin Avara luonto. Sitä meillä katsottiin, joka ikinen lauantai-ilta. Se oli onnellista. Tai voi olla, että muistikuvieni ympärille on kiertyny kaunis, pitsinen rihma, jota ei todellisuudessa ainakaan ihan siinä määrin ollukaan, mutta ihmisen on hyvä muistaa asioita näin. Hyvinä.

Isillä oli aina tapana pistää pystyyn pientä kilpailua Avaran luonnon ympärille. Tai niin mie asian näen, koska oon isin tyttö. Sillä oli itellään helkkarin hyvä yleistieto, luonnosta se tiesi (ainaki pienen tytön näkökulmasta) aivan kaiken. Se lapsista, joka ehti ensimmäisenä hihkaista kuvaan ilmestyneen eläimen nimen, oli isin mielestä fiksu. Siis niin mie ajattelin. Ja jos ei jotain tiedettykään, isi (tai viimestään se ihana-ääninen juontajasetä, jos joskus sai puheenvuoron, kun isi käski että turvat kiinni pennut, nyt kuunnellaan että opitaan jotain joskus) kyllä kertoi mikä otus se oli, miten se saalisti, miten luonnollista se oli ja millä kiväärillä sen voisi ampua. Sen takia miusta oli kiva kattoa Avaraa luontoa. Se yhdisti meidät jotenkin - koko perheen, mutta varsinki miut ja isin. Siinä miulla oli mahdollisuus näyttää, miten paljon isistä välitin. Ja miten paljon halusin, että isikin välittäis miusta.

Norsuista isi puhu lämpimästi joka kerta, kun ohjelma käsitteli niitä ja niiden elämää. Norsut on laumaeläimiä. Ne ovat lojaaleja toisilleen. Laumalla on aina johtajansa, yleensä vanha naaras, jota muut kunnioittavat. Norsut voivat kyllä liikkua joskus vaikkapa kahdestaan, mutta laumassa niillä on toistensa tuki ja siihen ne luottavat - ymmärrettävistä syistä. Lauma on nimittäin paras suoja vihollisia vastaan.

Kun naaraat saavat poikasia, niistä tulee koko lauman holhokkeja, ja kaikki pitävät niistä yhdessä huolta. Norsut voivat jopa ottaa huomaansa toistensa poikasia, jos emo menehtyy. Mutta parhaiten norsujen lauman voima näkyy, jos poikasten kimppuun hyökätään. Leijonat nimittäin yrittävät hätyytellä poikasia joskus, ne koirat. Mutta ne eivät mahda laumalle mitään. Isot, vahvat eläimet asettautuvat järjestelmällisesti suojamuuriksi poikasten ympärille. Ja leijonat eivät mahda mitään. Liha puhuu.

Norsuja ei kannata suututtaa, sillä ne rakastavat laumansa jäseniä niin paljon, että tullessaan uhatuiksi ne yksinkertaisesti jyräävät vastustajan yli. Ne hyödyntävät ne loistavat ominaisuudet, jotka luonto on niille suonut - muillakin elämänsä osa-alueilla. Kokonsa puolesta ne pysyvät turvassa. Kärsällään ne keksivät kaikkea hauskaa, mutta myös juovat, hyväilevät toisiaan, töräyttelevät viestejään ilmoille, ajavat tiehensä herhiläisiä, hengittävät jokia ylittäessään tai uidessaan jne. Valtavilla korvillaan ne löyhyttelevät ilmaa, kuulevat hyvin ja haihduttavat ylimääräistä lämpöä vaeltaessaan kuumilla savanneilla. Hännällään - no, sillä ne eivät tee juurikaan mitään erityistä, mutta se kuuluu norsuun, ja sillä hyvä. Vahvat jalat jaksavat kantaa niitä satojen kilometrien vaellusmatkoilla, eikä valmiiksi kuiva, paksu nahka huuda pedikyyrin perään. Jaloilla voi myös saavuttaa yllättävän suuren maksiminopeuden, jos tarve vaatii. Ja niin, nahka, se on muutenkin käytännöllinen: se suojaa kuumalta auringolta, eikä sen nahkamaisuus liiemmin houkuttele vihollisia iskemään hampaitaan siihen.

Mietipä noita piirteitä. Jumalaton ahteri. Pitkä, lerppuva kärsä, joka heiluu kävellessä. Oikeasti ISOT korvat. Lyhyt häntä, joka näyttää ehkä jonkun mielestä koomiselta, koska se on niin pieni verrattuna kaikkeen muuhun ja kaiken lisäksi sen päässä on nuhjaantunut, rispaantunut tupsu, jossa vanhemmiten roikkuu ehkä vain muutama jouhi. Niin lyhyet jalat, että rampa etanakin saattaisi nauraa niille, jos ei tietäisi, että niillä oikeasti pääsee lujaa. (Ja etanat ei tiedä mitään. Ei ne sitä säätäkään oikeasti osaa ennustaa, ne feikkaa sen. Sori, mutta olemalla limainen tai kallis menun osa ei saa kaikkea anteeksi.) Iho on niin ryppyinen, että siihen ei mitkään Q10:t tepsi. Ajatteletko, että norsu olisi jotenkin hieno eläin?

Norsu on upea eläin.

Jos voisin, ottaisin kasvattinorsun. Jonkun orvon yksilön tietenkin, sillä oletuksella, että niitä olisi olemassa. Ei niitä varmaan juurikaan ole, koska ne huolehtii aina toisistaan - jopa niistä äidittömistä rassukoista. Adoptoisin norsun, ja siitä tulis miun paras kaveri. Antaisin sen silittää miua kärsällään ja rapsuttaisin sitä puolestaan sieltä, minne se ei itse yltäisi - tai vähän eri otteella, kyllä se varmaan kärsällään yltää ihan mihin vaan. Hyppäisin sen selkään ja sipsuttaisin sitä korvien takaa ja se tykkäisi siitä. Ja käveltäisiin auringonlaskuun ja sen kurttuinen nahka kertoilis miulle tarinoita savanneilta. Sitten nukahtaisin sen kainaloon ja vetäisin sen kärsän peitteekseni ja kuiskaisin sen korvaan "truuuuut", joka tarkoittaisi, että nuku hyvin rakas norsu.

Ja siitä kasvaisi ehkä suurin, isokorvaisin, paksunahkaisin, lättäjalkaisin, lyhythäntäisin ja kippurakärsäisin norsu koko Suomessa. Ja se opettais miulle monia asioita elämästä. Kuten vaikka siitä, miten voi olla ihan onnellinen juuri sellaisena kuin on. Ja tullessaan tyytymättömäksi asioille voisi tehdä jotain. Vaikka vaeltaa kavereiden kanssa - tai yksin - parisataa kilometriä etelään. Tai sinne, missä ois paremmat mutavellit.

Siksi norsu.

-

Pari viikkoa Jyväskylässä alkaa olla täynnä. Paria päivää vaille pari viikkoa. Ja miulla on ihan hirvittävä koti-ikävä.

Mutta nyt olen täällä ja sillä hyvä. Ja mukavia asioita on luvassa viikonlopulle.

Ens viikolla pääsen kotiin jo torstaina; ei siihen ole edes pitkä aika. Kestän kyllä. Ja pyrin vieläpä nauttimaan kaiken kukkuraksi. Hyi minua.

Jatketaan harjoituksia.