-

Näin viime yönä aika kaihoisaa unta. Se tuli varmasti siitä, kun illalla puhuttiin äitini kanssa puhelimessa pikkuveljestäni. Sen nykyinen työnantaja on täys paskapää; puhuu kylillä perättömiä veljestäni, koska on ite niin paineessa oman puljunsa kanssa. Vierittää syyt kätevästi nuoren työntekijän niskoille. Kuinka tämä ei mukamas saavu ajoissa työpaikalle, käyttää työtuntinsa puhelimen räpläämiseen yms. Että pistää vihaks. Lisäksi pikkuveli oli kuulemma päätyny eroon tyttöystävänsä kanssa, mikä on kyllä sääli. Tosin en epäile, etteikö veli löytäs itelleen "kunnon naista"; se kun on kaikinpuolin hyvä tyyppi.

Näin siis unta. Oli joulunalusaika ja oltiin vanhassa kodissani valmistelemassa juhlaa. En ihan tarkalleen muista, mitä kukakin siinä hääräili, omia tohinoitaan, mutta veli oli siinä unessa kuitenkin hyvin selvästi se oma pikkuveljeni, jota en ole nähny enää vuosiin. Se sama äitin poika, joka jatkuvasti haki muilta hyväksyntää, kun isä kohteli toisinaan aika kehnosti ja siskoillakin oli omat juttunsa.. Kun sitten heräsin, tajusin kuinka kovasti kaipaan veljeäni. Tekis mieli sanoa se sille, mutta se on nykyään sen tyyppinen, ettei kuuntele hempeilyjä yhtään. Ei varmasti varsinkaan nyt, kun on likkakaverinkin kanssa menny miten on menny..

Äh. On kyllä toisaalta ikävä kotiin.

Miusta on viime päivinä tuntunu, etten kuulu oikein mihinkään. Yliopistossa on alkanu muodostua kuppikuntia, mikä on tietty ihan luonnollista, mutta jotenkin kummasti oon jääny niiden ulkopuolelle. Tai niin ainaki kuvittelen. On aika karua huomata, ettei kuulu johonkin porukkaan. En tiiä mistä se johtuu; ei kai kyse voi olla ainoastaan siitä, että oon muita vanhempi ja jatkan opintojani, ku muut alottelee.. En usko.

Ja mikä pahinta, tällä hetkellä tuntuu etten saa ees vanhoihin ystäviini mitään yhteyttä. En tiedä mitä on tapahtunu. On tosi rankkaa joutua koko ajan kovasti yrittämään tunteakseen, että tää on miun porukka ja tähän kuulun, miusta pidetään juuri tämmösenä ja olen tervetullu mukaan. En oikeasti tiedä, mikä tilanne on. Kuvittelenko vaan kaiken vai oonko oikeasti jotenki putoamassa kärryiltä..

Voihan olla, että tää johtuu vaan siitä, että oon viime päivinä viettäny paljon aikaa myös yksin. Se ei oikein sovi miulle. Sisälle tuntuu patoutuvan kamala määrä asioita, ja sitten ku ne purkautuu kerralla yhden ystävän niskaan (siis ne voi olla ihan vaan positiivisia juttuja - tai vaikka vaan kuulumisia tai päivän tapahtumia) niin sitä tuntee ittensä ihan hölmöksi. Ja ehkä just se oma hölmöydentunne saa aikaan sen olettamuksen, että nyt muutkin pitää miua ihan kahelina..

Pitäsköhän vaan rentoutuu?

On vaan niin kovin ikävä.. Kaikkia.

-

Noh.. Oli aika rankka viikonloppu. M teki eilen ison teon, kun kutsui miut luokseen juttelemaan. Se antoi rohkeutta mennä yheksältä nukkumaan. Ei huono valinta: tänään oon jo siivonnu ja palauttanu pari koulutehtävää. Ja tiedän jo, mitä teen iltapäivällä. Ainakin jossain määrin tiedän.

On aika vaikeeta totutella asumaan yksin. Näköjään, kuitenkin, vaikka alkuun se tuntu niin helpolta. Tai ei yksin asuminen, vaan yksin oleminen - se on haastavaa. Kun on aina ollu joko perheen tai kämppäkavereiden ympäröimänä. Ja kuitenkin niissäkin aina joku ärsytti. Kaikessa on puolensa.

Ens viikolla miun on pistettävä työasioita kuntoon. Mielessä on pari juttua, joita aion kepilläni kopasta. Etenkin näin viikonloppusin ehtis vallan mainiosti tekemään jotain järkevääkin. Eikä pelkästään lukemaan Kalevalaa. Saattaa muuten olla, että hieman oikasen kyseisen teoksen kanssa..

Kiva kun tulee maanantai.

-

Sori Nykäsen Matti, mutta kyllä aamu on ihmisen parasta aikaa. Vielä parempi ois, jos ois kerenny ulos reippailemaan kirpakkaan syysilmaan, mutta olipa kerrankin aika ihana maata sängyssä edes muutama minuutti heräämisen jälkeen. Liekö viime päivien runomaailmaan uppoutumisella osuutta tähän pysähtymiseen oppimiseen..

Eilen yks luennoitsija intautu puhumaan Carpe diemistä: sen merkityksestä ihmiselämälle. Siitä, mistä se kumpuaa ja mikä on muistiorganisaatioiden tehtävä tämän tilan saavuttamisessa. Sen oivalluksen, että elämä on tässä ja nyt, seize the day, ennen kuin kuolet.

Se oli kyllä ihan hieno puhe. Mutta yhtäkkiä tajusin, että niinpä, se taitaa koskea myös minua. Sillon alko kurkkua puristaa ja kyyneleitä vastaan joutu taistelemaan ihan todella.

Hmm. Niin. Tätä voisin pohtia lisääkin, mutta näemmä on tartuttava hetkeen, koska aamun ensimmäinen demo alkaa ihan kohtsillään. Ehkä palajan asiaan..

Hups..

Sattuneesta syystä kirjoittaminen käy tänään (ja todennäköisesti jokusen päivän myös tästä eteenpäin) tavallista verkkaisammin. Käytän nimittäin hieman rajoittunutta noin nelisormijärjestelmää normaalin kuusisormijärjestelmäni sijaan. Vasemman käden etu- ja keskisormi on teipattu kiinni toisiinsa, joten ne ovat auttamatta pois pelistä. Tai ainakin ne on laskettava yhdeksi sormeksi siinä, missä ne normaalisti ovat varsin tehokas kaksikko.

Olen ennenkin ollut keittiössä hieman malttamaton. Silloin kun on nälkä, ei lähdetä enää kauppaan, ryhdytä pyörittelemään hanhenmaksapalleroita tai pistetä makaronilaatikkoa uuniin. Silloin on saatava jumalauta ruokaa. Ja heti.

Tähän asti pahin jäisten elintarvikkeiden operoinnin yhteydessä sattunut onnettomuus on ollut ikävä lähinnä sen elättäjäni puolesta, joka oli ostanut sen hienon kokkiveitsen, jonka terä katkesi siihen ankkajäisten mansikoiden rasiaan. Metalli ei ollut riittävän kestävää ajatellen marjojen kampeamista irti toisistaan. Onneksi terän palanen kuitenkin löytyi punaisten palleroiden seasta, eikä päätynyt kenenkään sisuksiin. Silloin tiedossa olisi todennäköisesti ollut sairaalakeikka jo paljon ennen tämänpäiväistä tapausta.

Otin pakastimesta leipää. Sellaista Reissumies-tyyppistä, tiedäthän; sellaista, jonka palaset täytyy irrottaa toisistaan. Jäätyessään puoliskot kuitenkin takertuvat toisiinsa erityisen hanakasti. (Ne kannattaa ehdottomasti irrotella valmiiksi jo pakastusvaiheessa, jolloin myöhempi paahtaminen helpottuu huomattavasti.) Olin onneksi noheva. Tiesin, että jos koko leivän laittaisi mikroon, olisi se myös syötävä kokonaan. Halusin vain toisen puolikkaan, joten tämä vaihtoehto ei tullut kysymykseen. Jos viipaleita taas yrittäisi repiä irti toisistaan, ne repeäisivät. Oli otettava hyppysiinsä riittävän jämerää kalustoa edellä mainitut fysiikan lait huomioon ottaen. Tiskipöydällä komeili salaatinleikkuun jäljiltä varsin tehokkaan näköinen, kookas veitsi.

En ajatellut sen enempää. Leipä nojalleen kämmenelle ja varovaista terän hivuttelua viipaleiden väliin. Ei riittänyt. Sihti kohdalleen ja kunnon tirvaisu. Leipä putosi tiskialtaaseen. Punaista. Paljon.

Kunnon viiltohaava. En ollut tiennytkään, että kehostani löytyisi sellaisiakin kudoksia. Ei ihmistä ole tarkoitettu näkemään sellaista.

Talouspaperia kunnon tollo. Puristus. Pitäisi tyrehtyä. Kurkistus tollon alle. Heikotusta. Lisää punaista. Vuotaisinko kuiviin?

Helkkari, edes laastaria ei ollut. Saati sitten minkäänlaisia asianmukaisempia sidetarpeita. Lilli. Auta. Apua. Kännykkään kaiutin päälle. Toisella kädellä piti puristaa onnettomuuden kohdannutta raajaa. "Jalat ylös, seinää vasten, ja sängylle selälleen. Et kuukahda siihen. Purista sitä. Mie tuun."

Meni ehkä minuutti, kaksi. Lilli tuli. Juosten. Juoksuaskeleet porraskäytävässä. Itkin huojennuksesta kuin pikkulapsi. Enkelini!

Pikainen tutkimus kriisin tasosta osoitti, että jäisin henkiin. Mutta haava vaatisi todennäköisesti tikit; luultavasti kaksi ommelta. Sairaanhoitajani kyyditsi minut pyöränsä tarakalla sairaalaan päivystykseen. Polki saatana ylämäetkin. Ja minä pitelin kädestäni kiinni, ettei se irtoaisi. Saatanan pölvästi. Ajattelin vaan sitä veistä. Miten olinkaan onnistunut..

Sitten kaikki oli äkkiä hyvin. Nätit kaksi tikkiä, aivan kuten hoitajani oli arvioinut. Sievä side. Ja kunnon puudutus. Sain kumihanskoja suihkua varten. Ja kirurginterän. Tikinpoistoa varten siis, tietenkin, sairaanhoitaja painotti. Annoinko jo olettaa, että minut olisi syytä pitää kaukana teräaseista?

Kokemuksen Otin siitä vaarin -osio:
1. Kun tulin kotiin, ne lepäsivät siinä, tiskialtaassa. Toisistaan kauniisti erilleen kellahtaneet vaaleat leipäviipaleet. Ilman väkivaltaa tai verta. Yksinkertaisesti sulaneet irti toisistaan. Ahneella on siis verinen loppu.
2. Ei ole monella sellaista ystävää. Sellaista, joka jättää sen, mitä oli juuri tekemässä. Tulee minuutissa-kahdessa paikalle. Unohtaa koko aiemmin suunnitellun ohjelmansa kyseiselle illalle ja lähtee polkupyörällä sotkien kyyditsemään potilasta saamaan hoitoa. Lupaa huolehtia tikkien poistamisesta. Eikä edes vittuile siitä, miten typerästi potilas oli jälleen toiminut. Vaan ainoastaan toteaa arvanneensa jo hälytyspuhelun sisällöstä, minkä asteinen tapaturma on kyseessä. Vain sillä perusteella, että todella tuntee potilaansa. Jo niin monesti hoidetun.

Häpeää ja kiitollisuutta yhtä aikaa. Hämmentävää.

Naapurisopua ylläpitämässä

Sitä vois tässä kertoa niin paljon muustakin, mutta nyt keskityn alakerran herra räppäriin. Kun hän sitä niin kovasti tuntuu vaativan..

Eilisiltana olin juuri istahtanu mukavasti ruokapöytäni ääreen, omalle tuolilleni. Sylissäni lämmin, ihana kupposellinen herkullista kaurapuuroa kaikilla höysteillä. Televisiosta tuli mielenkiintoinen ohjelma. Olin rauhani seesteisimmillä kukkuloilla, kunnes se alkoi. Selvästi alakerran asukin terassin ovesta minun pikku asuntooni kantautui hirveä jumputus.

Laitoin telkusta äänet pois ja totesin hypoteesini oikeaksi: terrorismi tosiaan sai alkunsa alakerrasta. Paiskasin terassin oven kiinni (olin sen siis metelin lähteen paikantaakseni avannut) ja yritin keskittyä puurooni. Onnekseni mökä hiljenikin hetkeksi. Mutta vai hetkeksi - alkaakseen taas uudelleen. Perkele.

Olin juuri käynyt suihkussa ja kiskonut päälleni ihanan yöpaitani, mutta eihän siinä auttanut kuin riisua se ja vaihtaa päälle jotakin säädyllisempää. Olin nimittäin jo kerran käyny naapurin ovella yökkärissä..

Soitin kelloa. Kolinaa. Pitkä, arviolta 30 ikävuotta lähestyvä amismies avasi. Häntä saatteli sangen sankka savu ja haju, jonka arvelen olleen lähtöisin kärventyneestä lohikalasta.
- Tuota. Olen jo kerran käynyt tässä ovella moikkaamassa ja sanon edelleenkin, että pitäkää se parvekkeen ovi ees kiinni, jos haluatte soittaa sitä musiikkia noin kovalla. Mie en nimittäin jaksa kuunnella tuota jumputusta.
- Öööh. Mä en ees hirveemmin asu täällä.
- Vai niin. No välittäisitkö sanan sille joka asuu? Ettei tarvii ottaa yhteyttä isännöitsijään. Kiitos hei.

Väliäkö sillä, asuuko hän siellä "hirveemmin" vai ei? Oikeuttaako se "vähemmän hirveemmin" asuminen terrorisoimaan naapureiden rauhaisaa kotielämää?

Minusta ei.

Alakerran ukkelin, tai sen hirveemmin siellä asuvan, ketä heitä nyt onkaan, ois syytä vähän miettiä bassojensa volyymitasoja. Eikä vaan miettiä, vaan vääntää niitä ihan aktiivisella otteella pienemmälle. Muuten saattaa käydä näin: http://www.pakkotoisto.com/yleinen-keskustelu/14043-jaeynaeae-naapureille/

"Niksi: Kuse uunipellille, pistä pelti pakkaseen. Saat käteviä kusilevyjä jotka on kätevä työntää vittumaisen naapurin postilaatikkoon."