-

Näin viime yönä aika kaihoisaa unta. Se tuli varmasti siitä, kun illalla puhuttiin äitini kanssa puhelimessa pikkuveljestäni. Sen nykyinen työnantaja on täys paskapää; puhuu kylillä perättömiä veljestäni, koska on ite niin paineessa oman puljunsa kanssa. Vierittää syyt kätevästi nuoren työntekijän niskoille. Kuinka tämä ei mukamas saavu ajoissa työpaikalle, käyttää työtuntinsa puhelimen räpläämiseen yms. Että pistää vihaks. Lisäksi pikkuveli oli kuulemma päätyny eroon tyttöystävänsä kanssa, mikä on kyllä sääli. Tosin en epäile, etteikö veli löytäs itelleen "kunnon naista"; se kun on kaikinpuolin hyvä tyyppi.

Näin siis unta. Oli joulunalusaika ja oltiin vanhassa kodissani valmistelemassa juhlaa. En ihan tarkalleen muista, mitä kukakin siinä hääräili, omia tohinoitaan, mutta veli oli siinä unessa kuitenkin hyvin selvästi se oma pikkuveljeni, jota en ole nähny enää vuosiin. Se sama äitin poika, joka jatkuvasti haki muilta hyväksyntää, kun isä kohteli toisinaan aika kehnosti ja siskoillakin oli omat juttunsa.. Kun sitten heräsin, tajusin kuinka kovasti kaipaan veljeäni. Tekis mieli sanoa se sille, mutta se on nykyään sen tyyppinen, ettei kuuntele hempeilyjä yhtään. Ei varmasti varsinkaan nyt, kun on likkakaverinkin kanssa menny miten on menny..

Äh. On kyllä toisaalta ikävä kotiin.

Miusta on viime päivinä tuntunu, etten kuulu oikein mihinkään. Yliopistossa on alkanu muodostua kuppikuntia, mikä on tietty ihan luonnollista, mutta jotenkin kummasti oon jääny niiden ulkopuolelle. Tai niin ainaki kuvittelen. On aika karua huomata, ettei kuulu johonkin porukkaan. En tiiä mistä se johtuu; ei kai kyse voi olla ainoastaan siitä, että oon muita vanhempi ja jatkan opintojani, ku muut alottelee.. En usko.

Ja mikä pahinta, tällä hetkellä tuntuu etten saa ees vanhoihin ystäviini mitään yhteyttä. En tiedä mitä on tapahtunu. On tosi rankkaa joutua koko ajan kovasti yrittämään tunteakseen, että tää on miun porukka ja tähän kuulun, miusta pidetään juuri tämmösenä ja olen tervetullu mukaan. En oikeasti tiedä, mikä tilanne on. Kuvittelenko vaan kaiken vai oonko oikeasti jotenki putoamassa kärryiltä..

Voihan olla, että tää johtuu vaan siitä, että oon viime päivinä viettäny paljon aikaa myös yksin. Se ei oikein sovi miulle. Sisälle tuntuu patoutuvan kamala määrä asioita, ja sitten ku ne purkautuu kerralla yhden ystävän niskaan (siis ne voi olla ihan vaan positiivisia juttuja - tai vaikka vaan kuulumisia tai päivän tapahtumia) niin sitä tuntee ittensä ihan hölmöksi. Ja ehkä just se oma hölmöydentunne saa aikaan sen olettamuksen, että nyt muutkin pitää miua ihan kahelina..

Pitäsköhän vaan rentoutuu?

On vaan niin kovin ikävä.. Kaikkia.