Sattuneesta syystä kirjoittaminen käy tänään (ja todennäköisesti jokusen päivän myös tästä eteenpäin) tavallista verkkaisammin. Käytän nimittäin hieman rajoittunutta noin nelisormijärjestelmää normaalin kuusisormijärjestelmäni sijaan. Vasemman käden etu- ja keskisormi on teipattu kiinni toisiinsa, joten ne ovat auttamatta pois pelistä. Tai ainakin ne on laskettava yhdeksi sormeksi siinä, missä ne normaalisti ovat varsin tehokas kaksikko.
Olen ennenkin ollut keittiössä hieman malttamaton. Silloin kun on nälkä, ei lähdetä enää kauppaan, ryhdytä pyörittelemään hanhenmaksapalleroita tai pistetä makaronilaatikkoa uuniin. Silloin on saatava jumalauta ruokaa. Ja heti.
Tähän asti pahin jäisten elintarvikkeiden operoinnin yhteydessä sattunut onnettomuus on ollut ikävä lähinnä sen elättäjäni puolesta, joka oli ostanut sen hienon kokkiveitsen, jonka terä katkesi siihen ankkajäisten mansikoiden rasiaan. Metalli ei ollut riittävän kestävää ajatellen marjojen kampeamista irti toisistaan. Onneksi terän palanen kuitenkin löytyi punaisten palleroiden seasta, eikä päätynyt kenenkään sisuksiin. Silloin tiedossa olisi todennäköisesti ollut sairaalakeikka jo paljon ennen tämänpäiväistä tapausta.
Otin pakastimesta leipää. Sellaista Reissumies-tyyppistä, tiedäthän; sellaista, jonka palaset täytyy irrottaa toisistaan. Jäätyessään puoliskot kuitenkin takertuvat toisiinsa erityisen hanakasti. (Ne kannattaa ehdottomasti irrotella valmiiksi jo pakastusvaiheessa, jolloin myöhempi paahtaminen helpottuu huomattavasti.) Olin onneksi noheva. Tiesin, että jos koko leivän laittaisi mikroon, olisi se myös syötävä kokonaan. Halusin vain toisen puolikkaan, joten tämä vaihtoehto ei tullut kysymykseen. Jos viipaleita taas yrittäisi repiä irti toisistaan, ne repeäisivät. Oli otettava hyppysiinsä riittävän jämerää kalustoa edellä mainitut fysiikan lait huomioon ottaen. Tiskipöydällä komeili salaatinleikkuun jäljiltä varsin tehokkaan näköinen, kookas veitsi.
En ajatellut sen enempää. Leipä nojalleen kämmenelle ja varovaista terän hivuttelua viipaleiden väliin. Ei riittänyt. Sihti kohdalleen ja kunnon tirvaisu. Leipä putosi tiskialtaaseen. Punaista. Paljon.
Kunnon viiltohaava. En ollut tiennytkään, että kehostani löytyisi sellaisiakin kudoksia. Ei ihmistä ole tarkoitettu näkemään sellaista.
Talouspaperia kunnon tollo. Puristus. Pitäisi tyrehtyä. Kurkistus tollon alle. Heikotusta. Lisää punaista. Vuotaisinko kuiviin?
Helkkari, edes laastaria ei ollut. Saati sitten minkäänlaisia asianmukaisempia sidetarpeita. Lilli. Auta. Apua. Kännykkään kaiutin päälle. Toisella kädellä piti puristaa onnettomuuden kohdannutta raajaa. "Jalat ylös, seinää vasten, ja sängylle selälleen. Et kuukahda siihen. Purista sitä. Mie tuun."
Meni ehkä minuutti, kaksi. Lilli tuli. Juosten. Juoksuaskeleet porraskäytävässä. Itkin huojennuksesta kuin pikkulapsi. Enkelini!
Pikainen tutkimus kriisin tasosta osoitti, että jäisin henkiin. Mutta haava vaatisi todennäköisesti tikit; luultavasti kaksi ommelta. Sairaanhoitajani kyyditsi minut pyöränsä tarakalla sairaalaan päivystykseen. Polki saatana ylämäetkin. Ja minä pitelin kädestäni kiinni, ettei se irtoaisi. Saatanan pölvästi. Ajattelin vaan sitä veistä. Miten olinkaan onnistunut..
Sitten kaikki oli äkkiä hyvin. Nätit kaksi tikkiä, aivan kuten hoitajani oli arvioinut. Sievä side. Ja kunnon puudutus. Sain kumihanskoja suihkua varten. Ja kirurginterän. Tikinpoistoa varten siis, tietenkin, sairaanhoitaja painotti. Annoinko jo olettaa, että minut olisi syytä pitää kaukana teräaseista?
Kokemuksen Otin siitä vaarin -osio:
1. Kun tulin kotiin, ne lepäsivät siinä, tiskialtaassa. Toisistaan kauniisti erilleen kellahtaneet vaaleat leipäviipaleet. Ilman väkivaltaa tai verta. Yksinkertaisesti sulaneet irti toisistaan. Ahneella on siis verinen loppu.
2. Ei ole monella sellaista ystävää. Sellaista, joka jättää sen, mitä oli juuri tekemässä. Tulee minuutissa-kahdessa paikalle. Unohtaa koko aiemmin suunnitellun ohjelmansa kyseiselle illalle ja lähtee polkupyörällä sotkien kyyditsemään potilasta saamaan hoitoa. Lupaa huolehtia tikkien poistamisesta. Eikä edes vittuile siitä, miten typerästi potilas oli jälleen toiminut. Vaan ainoastaan toteaa arvanneensa jo hälytyspuhelun sisällöstä, minkä asteinen tapaturma on kyseessä. Vain sillä perusteella, että todella tuntee potilaansa. Jo niin monesti hoidetun.
Häpeää ja kiitollisuutta yhtä aikaa. Hämmentävää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti