-

Vihreä palaa. Hei seisovat risteyksessä yhtenä myttynä, heitä on vaikea erottaa toisistaan. Kun käsitän, etteivät he aio ylittää tietä, alan miettiä syytä. Pojan kädet ovat tytön ympärillä, halaus on syvä ja lämmin. Itkeekö tyttö? Onko poika lähdössä juna-asemalle? Ehdin helposti tien yli vihreiden vielä palaessa. He halaavat yhä.

Olen muutaman metrin päässä ja viimein he irrottautuvat toisistaan. Katsovat toisiaan kuin hahmot Madonnassa. Hymy kiipeää väkisinkin suupieliini, mutta eivät he sitä huomaa. Yritän kuulla, mitä he puhuvat toisilleen, mutta tuulee aivan liikaa, näen vain huulten liikkuvan. Kunnes ne painuvat kiinni toisiinsa. En käännä katsettani pois – eivät he huomaa kuitenkaan. Sisälläni pulpahtaa.

Poika on kaunis, tyttö ei niinkään. Mietin, miten he ovatkin päätyneet yhteen edellisenä iltana. Käyn päässäni läpi kaupungin viime yön tapahtumat ja keksin tarinan – he ovat juuri sen näköisiä, että ovat olleet juuri niillä jatkoilla. Molempien tennarit, pojan nuhjuinen villapipo, etnisestä vapaudesta kertova likainen kangaskassi tytön olalla.

Tyttö lähtee ylöspäin risteävää katua, poika jatkaa toiseen suuntaan. Tyttö ehtii liikkeelle ennen kuin ohitan heidät, kuljen aivan hänen kannoillaan. Poika katsoo kauan tytön perään, kääntää vähän väliä päätään kävellessään. Olen ristitulessa. Edelläni kävelevä tyttö ei ymmärrä katsoa taakseen, vaikka pojan silmät suorastaan huutavat häntä vilkuttamaan. Viimein hän aistii tuijotuksen, heittää lentosuudelman, toisenkin, ja vilkuttaa sitten. Hän on kuin prinsessa Diana, vaikka ei kovin kaunis.

Tunnen silti onnea heidän puolestaan. Mieleni tekisi pysäyttää hänet, kertoa kuinka suloisilta he näyttivätkään siinä suudellessaan, kuinka yksinäinen sydämeni riutuukaan katsellessani moista hempeilyä; sanoa, että oli minullakin kerran joku, mutta ei enää – ja silti olen onnellinen heistä. Tyttö pysähtyy heti kerrostalon kohdalle päästyään, he eivät enää näe toisiaan. Kävelen hänen ohitseen, enkä katsokaan häneen.

Jään ajatuksissani tuijottamaan asuntovälityksen ilmoituksia. Ehkä he ostavat pian yhteisen huoneiston. Tai ainakin vuokraavat. Vaikka eihän yksi yö vielä mitään merkitse. Ehkä he unohtavat toisensa ja jatkavat elämäänsä. Pojan katse – siinä oli muutakin kuin yhden yön sokeaa intohimoa. Ehkä he menevät syömään seuraavalla viikolla.

Tyttö saavuttaa minut. Hän puhuu puhelimessa. En mä tiedä, ehkä. Saa nyt nähä. Hänellä on ujoa hymyä äänessään. Vai onko se välinpitämättömyyttä?

Mikseivät ihmiset ylitä tietä, vaikka vihreä palaa?

-

Hän seisoo mökin pihalla ja katsoo taivaalle. Niska pahassa asennossa, kasvot suoraan kohti korkeinta. Voisi luulla, että lapsi etsii sieltä elefantin muotoisia pilviä, lintuauraa tai karannutta ilmapalloa. Suusta purkautuu huuto, jonka onneton kaiku kimpoaa takaisin kapeikon toisella puolella avuttomina tuijottavista kallioista.
Ne tietävät mitä tapahtuu, ne ovat katselleet jo vuosien ajan. Aina vain katselleet, mikään ei liiku mihinkään. Kesäilta on kaunis, vesi seisoo kuin salakuunnellen. Tuuli on tyyntynyt. Huuto kantautuu varmasti kilometrien päähän. Rannalla ei saa huutaa, isä oli sanonut.
Pikkusisko ja pikkuveli juoksevat ohi. He nauravat. Vesipyssyn piipusta lentävä kylmä, märkä suihku osuisi häneenkin, ellei hän olisi jatkuvasti liikkeessä, taas. Hänen on pakko olla. Hän on ollut sitä jo vuosia. Kuin vartiossa, kuin kävellen pitkin tukikohdan vallihaudan reunaa kivääri pienissä käsissään - ymmärtämättä, että hän voisi itsekin pudota. Tai ase voisi laueta. Se laukeaisi. Lapsi ei osaa ampua, ei vartioida. He nauravat taas, koira haukkuu, se vaistoaa ristiriidan ja on levoton. Miksi he vain nauravat?
Äiti seisoo ovensuussa, sisäpuolella. Hänellä on sylissään iso, painava laatikko. Jos se putoaa, kaikki särkyy. Jos sen pohja pettää, kaikki pettää. Jeesusteippi on kuin heidän elämänsä kulissi. Huolellisesti kiinni liimattu, hauras. Se ratkeaisi koska tahansa. Särkyvän posliinin ääni, kammottavan kirkas. Hän miltei nostaa kädet korvilleen, kunnes huomaa, ettei sitä kuulunutkaan. Ei vielä.
Isä seisoo ovensuussa, ulkopuolella. Ovenkarmit tuskin pysyisivät pystyssä, jollei hän vapisevin käsin työntäisi niitä erilleen kaikin voimin. Jollei hän huutaisi, maailmassa tuskin olisi ääntä. Jollei hän löisi, olisi tuskin mitään, mitä tuntea.
Hän tuntee vihaa. Pelkoa. Ahdistusta. Katkeruutta, surua, pettymystä. Vastuuntunto juurruttaa hänet havunneulasten keskelle, vaikka jalat liikkuvat. Hän polkee niillä vuorotellen, iskee varpaansa kiveen, se sattuu kaikesta huolimatta ja sekin suututtaa. Viha häntä itseään kohtaan läikähtää yli, kuin snapsilasiin kaadettu olut.
Tule pois, äiti, lähdetään. Hän yrittää kaikkensa. Juoksee portaat ylös, maarittelee isää. Isä, lähdetään kalalle. Mennään veneellä. Anna minä ajan isä. Tai aja sinä, saat ajaa. Isä kiltti. Mene nukkumaan. Mene nyt jumalauta nukkumaan. Vittu kuole pois!
Ja heti hän katuu, paiskaa kämmenet suulleen, mutta se on jo sanottu. Anteeksi, anteeksi. Älä kuole isä, älä ikinä kuole. Mutta kun isä taas sanoo rumasti, hän unohtaa koko asian. Päästä äiti pois.
Nyt äiti itkee. Hän sortuu. Viimeinenkin voima hulvahtaa jalkoja pitkin alas ja sekoittuu soraan. Ilma on mustanaan huutoa. Portaat alas, ylös, alas ja ylös, hän kompastuu ja lyö polvensa hirren päätyyn. Hänkin alkaa itkeä, viimeistään silloin. Räkä ja kyyneleet liimaavat hiukset kiinni poskiin, hän hyperventiloi. Mitään ei tapahdu. Ovenkarmit pysyvät pystyssä.
Hän seisoo mökin pihalla ja katsoo taivaalle. Niska pahassa asennossa, kasvot suoraan kohti korkeinta. Ei pilviä, ei lintuja tai ilmapalloja, vaan Jumalaa. Mummoa. Naapuria. Saimaannorppaa. Kun olisi joku. Sanat katoavat. Hän ei pysty enää tuottamaan mitään järkevää.
Lautaset särkyvät.