-

Hän seisoo mökin pihalla ja katsoo taivaalle. Niska pahassa asennossa, kasvot suoraan kohti korkeinta. Voisi luulla, että lapsi etsii sieltä elefantin muotoisia pilviä, lintuauraa tai karannutta ilmapalloa. Suusta purkautuu huuto, jonka onneton kaiku kimpoaa takaisin kapeikon toisella puolella avuttomina tuijottavista kallioista.
Ne tietävät mitä tapahtuu, ne ovat katselleet jo vuosien ajan. Aina vain katselleet, mikään ei liiku mihinkään. Kesäilta on kaunis, vesi seisoo kuin salakuunnellen. Tuuli on tyyntynyt. Huuto kantautuu varmasti kilometrien päähän. Rannalla ei saa huutaa, isä oli sanonut.
Pikkusisko ja pikkuveli juoksevat ohi. He nauravat. Vesipyssyn piipusta lentävä kylmä, märkä suihku osuisi häneenkin, ellei hän olisi jatkuvasti liikkeessä, taas. Hänen on pakko olla. Hän on ollut sitä jo vuosia. Kuin vartiossa, kuin kävellen pitkin tukikohdan vallihaudan reunaa kivääri pienissä käsissään - ymmärtämättä, että hän voisi itsekin pudota. Tai ase voisi laueta. Se laukeaisi. Lapsi ei osaa ampua, ei vartioida. He nauravat taas, koira haukkuu, se vaistoaa ristiriidan ja on levoton. Miksi he vain nauravat?
Äiti seisoo ovensuussa, sisäpuolella. Hänellä on sylissään iso, painava laatikko. Jos se putoaa, kaikki särkyy. Jos sen pohja pettää, kaikki pettää. Jeesusteippi on kuin heidän elämänsä kulissi. Huolellisesti kiinni liimattu, hauras. Se ratkeaisi koska tahansa. Särkyvän posliinin ääni, kammottavan kirkas. Hän miltei nostaa kädet korvilleen, kunnes huomaa, ettei sitä kuulunutkaan. Ei vielä.
Isä seisoo ovensuussa, ulkopuolella. Ovenkarmit tuskin pysyisivät pystyssä, jollei hän vapisevin käsin työntäisi niitä erilleen kaikin voimin. Jollei hän huutaisi, maailmassa tuskin olisi ääntä. Jollei hän löisi, olisi tuskin mitään, mitä tuntea.
Hän tuntee vihaa. Pelkoa. Ahdistusta. Katkeruutta, surua, pettymystä. Vastuuntunto juurruttaa hänet havunneulasten keskelle, vaikka jalat liikkuvat. Hän polkee niillä vuorotellen, iskee varpaansa kiveen, se sattuu kaikesta huolimatta ja sekin suututtaa. Viha häntä itseään kohtaan läikähtää yli, kuin snapsilasiin kaadettu olut.
Tule pois, äiti, lähdetään. Hän yrittää kaikkensa. Juoksee portaat ylös, maarittelee isää. Isä, lähdetään kalalle. Mennään veneellä. Anna minä ajan isä. Tai aja sinä, saat ajaa. Isä kiltti. Mene nukkumaan. Mene nyt jumalauta nukkumaan. Vittu kuole pois!
Ja heti hän katuu, paiskaa kämmenet suulleen, mutta se on jo sanottu. Anteeksi, anteeksi. Älä kuole isä, älä ikinä kuole. Mutta kun isä taas sanoo rumasti, hän unohtaa koko asian. Päästä äiti pois.
Nyt äiti itkee. Hän sortuu. Viimeinenkin voima hulvahtaa jalkoja pitkin alas ja sekoittuu soraan. Ilma on mustanaan huutoa. Portaat alas, ylös, alas ja ylös, hän kompastuu ja lyö polvensa hirren päätyyn. Hänkin alkaa itkeä, viimeistään silloin. Räkä ja kyyneleet liimaavat hiukset kiinni poskiin, hän hyperventiloi. Mitään ei tapahdu. Ovenkarmit pysyvät pystyssä.
Hän seisoo mökin pihalla ja katsoo taivaalle. Niska pahassa asennossa, kasvot suoraan kohti korkeinta. Ei pilviä, ei lintuja tai ilmapalloja, vaan Jumalaa. Mummoa. Naapuria. Saimaannorppaa. Kun olisi joku. Sanat katoavat. Hän ei pysty enää tuottamaan mitään järkevää.
Lautaset särkyvät.