-

Mä lähdin stadiin, vaihdoin maisemaa. Toiveissani sosiaalistuminen. Tutustuminen. Se verkostoituminen. Miten kävikään?

Asun kaupungin ytimessä. Ihmisvilinässä. Ja olen ehkä yksinäisempi kuin koskaan ennen.

Kaipaan ihmisiä. Kaipaan entisiä kämppiksäni. Kaipaan perhettäni. Ystäviäni. Kaipaan jotakin, mitä en osaa pukea sanoiksi tai kohdistaa mihinkään. Kaipaan vaan. Koko ajan. Oikeasti ihan koko ajan. Ainoastaan ku liikun, en ehdi kaipaamaan. Tai syön. Vetääpä siitä sitten johtopäätöksiä miun arjesta. Liikun ja syön. Siinä sisältöä.

Täällä on kylmä. Ja on vasta lokakuu. Mitä se on sitten, kun tammikuu koittaa?

Leijun. Ilman päämääriä. Pelkään että pimahdan.

Tää yksinäisyys on pahinta.

-

Menneinä päivinä on tullu muutamia asioita mieleen - siis sellaisia, joita pohtia enemmänkin. Mutta erityisesti yks on mietityttäny..

Miua on aiemmin pelkästään ärsyttäny ihmiset, jotka kantaa otsassaan leimaa besser-wisser. Siis ihmiset, jotka luulee tietävänsä kaikesta kaiken. Menivätpä he minne vaan, tekivätpä he mitä tahansa, aina he ovat asiantuntijoita ja oikeassa. Kyllähän sellasen seuraaminen risoo ketä tahansa.

Mutta nyt oon oivaltanu, että sellasena kaikkitietäjänä ois helvetin paljon helpompaa. Aina olis itseluottamusta. Koskaan ei tulis mietittyä, että mitä jos en pystykään tähän. Ainakaan tietoisesti siis. Voihan olla, että kyseinen käytös saa alkunsa jostain alitajunnasta, jossa ihminen on kaikilta muilta (ehkä myös itseltään) salaa epävarma, mutta ainakaan se ei näy päällepäin - koskaan. Päinvastoin; aina löytyy sitä järkkymätöntä tietämystä ja ennen kaikkea juuri sitä luottoa.

Sitten on taas meitä, jotka ei usko itsessään oikein mihinkään. Se on raskasta. Ja mistä ihmeestä sekin tulee.. Kun ei oo mitään syytä olla uskomatta. Kaikki on aina menny ihan hyvin, lopulta. Ja silti aina ensimmäinen sana tai ajatus on "En mie ossoo" tai "En mie tiiä" tai "Joo mutta..".

Niin. Kun ois niin paljon helpompi olla ja mennä. Eikä aina ajatella, että mitä jos. Olla vaan olevinaan, niinku luottas itteensä. Jos ei siihen kerran aidosti pysty.

Mihin tää vielä päätyy..

En aio ajautua uudelleen mihinkään täyden masennuksen poluille. En. Ehkä se on tää syksy, ku saa miettimään kaikkea..

Mutta oon oppinu jotain. Nimittäin sen, että itselleenkin voi sytyttää kynttilän. Siinä se palaa. Ja on ihan kaunis, vaikkei kukaan muu sitä näekään.

Miun piti kirjottaa jo pari päivää sitten, tismalleen 17.10. Päivänä jona täytin komeat 22 vuotta. Huh, tuntuupa oudolta "sanoa" se.

Synttäripäivät on aina sellasia vuoden isoja pisteitä. Siis nykyään, kun on "aikuinen". En kyllä tunne itteäni sellaseks, vaikka varmaan pitäs. Mutta niin. Ne on sellasia päiviä, jotka jotenkin painostaa merkkaamaan itsensä muistiin. Miksi? No, koska sillon aina tajuaa, että tämä hetki ei tule enää ikinä takasin. Se on tässä ja nyt.

Että semmosta. Täysin siis vuosia.

Ahdistaa kai entistä enemmän. Kysymyksiä pyörii päässä. Missä miun pitäs olla? Mitä tekemässä? Kenen kanssa?

Ja miks en vaan osaa olla ja nauttia?

Koko ajan kaipuu jonnekin, jotakin. Jonkun luo.

Ei ole täysi olo, ei.

-

hän kävelee vastaan
niin kuin siinä ei olisi mitään kummallista:
höyryävä laatikko sylissään
fantasia
ei sen enempää

heitä on muitakin
hymyilevät kasvot ikkunoissa
perheitä, pariskuntia, rohkeita yksinäisiä
kaikki tehneet valintansa
tuosta vain

he ovat jättäneet jälkensä
roskiksen viereen, kadulle, puistoon
vain kääreitä jäljellä
kaikista synneistä
ilolla nautituista

ne kutsuvat minuakin
halu valuu alas portaita
avonaisista ovista
toinen toisensa jälkeen
minä näen vain
lukittuja ovia

ehkä kerran
minäkin voin valita
kävellä vain sisään
julistaa toiveeni
se olisi vaatimaton
ja kuuluisi

KEBABRULLIA
PIZZAA
IRTOKARKKEJA
JÄÄTELÖANNOKSIA
SUKLAALEIVOKSIA

ja jäljelle jäisi vain
käärepaperi