-

Miulla ois niin paljon sanottavaa..

Kuvittele nyt, millaista se on: oppia vuodessa elämästään vihaavasta, lähes sukupuolettomasta reppanasta elämäänsä rakastavaksi nuoreksi naiseksi.

Jos mie ikinä saan aikaiseksi, niin kirjotan vielä kirjan. Se on vissi.

-

Mitä kuuluu?

Hyvää. Oon eläny nautinnollista ja terveellistä elämää. Kandia, unta, treeniä, ruokaa. Ja parit treffit. Melko spontaanit sellaset. Eilisiltana ja tänään. Kumpikaan tapaus ei sytyttäny alkuunkaan.

Ihmisten tapaamisessa, seurustelussa, kokemusten kerryttämisessä yleensä on se hyvä puoli, että siinä oppii tietämään mitä haluaa, ja mitä ei tosiaankaan voi sietää.

Haluan
- Nuoren miehen, ei poikaa
- Käytöstapoja
- Hellyyttä
- Empatiaa
- Älliä
- Huumorintajua
- Tilannetajua
- Itsetuntoa
- Huolenpitoa itsestä
- Kokoa
- Tyylitajua
- Nautinnonhalua
- Romantiikkaa
- Taitoa hoitaa koneet ja rensselit
- Miesten juttuja
- Rauhallisuutta
- Kykyä innostua
- Optimismia

En halua (edellisten vastakohtien lisäksi..)
- Horjuvaa mielenterveyttä
- Uusavuttomuutta
- Rimpulaa tai lihavaa olemusta
- Tupakointia tai älytöntä ryyppäämistä
- Kypsymättömyyttä
- Kyvyttömyyttä avoimuuteen

Niin. Että kyllä niitä kokemuksia alkaa olla ihan riittävästi. Nyt kun vielä sattus se kriteerit täyttävä ihminen vastaan..

Äskeisillä treffeillä tuli kyllä semmonen olo, että soitan hänelle, jonka kanssa reilu kuukausi(?) sitten erottiin ja itken, että ei helvetti, ei tästä tuu mitään ilman sinua.

Onko sellaista sopivaa olemassakaan.. Ehkä jossain.

Kyllä tää on menny niin prinsessapäiväuniks että huhheijaa. :>

Oivalluksia

Tulin kotiin keskiviikkona. On ollu varsin mukavaa olla kotona. Miten tästä elämästä onkin tullu näin helppoa.. (Lue viime lauantain tunnepuuska. :D)

Kävin ostamassa torstaina avainkortin kunnan salille. Kävin pumppailemassa sekä perjantaina että tänään, aamulla, yksin. Luonnonvalossa, tietokoneelta musiikkia kuunnellen. Ihastellen peilistä pumppiin nousevaa herneen kokoista hauista. :D Olen löytäny lajini. Nautin.

Eilen käytiin mummon ja ukon luona kahvilla. Ukolla on parsinson, joka on viimesen parin vuoden, etenkin viimesen puolen vuoden aikana, edenny harppauksin eteenpäin. Ukko luulee olevansa vanhassa kodissaan ja lähtee yksin ulos tarpomaan, tullakseen "perille" millon mihinkin. Mutta nyt ukko oli terävänä ja oma itsensä. Hitaampi, hiljaisempi ja mietteliäämpi, mutta huumorintajuinen ja nokkela. Mutta kyllä mummo silti sais minusta pikkuhiljaa ottaa avun vastaan, ja ryhtyä hoitamaan ukkoa omaishoitajan tittelillä. Koska sitähän se jo on: lääkkeiden jakoa, vahtimista ja huolehtimista. Mutta ei mummo taida olla vielä valmis. Mummo laittoi pöytään karjalanpiirakoita, kuten aina, ja kääretorttua kera Jäätelöauton vanilja-kermajäätelön. "Sieltä kun on niin kätevä ostaa, ja kait sei ihan halapookin on." No, kerroin mummolle, ettei se ehkä ihan halavinta ole, mutta luksusta kylläkin. Kiitos mummo. :) Meillä on ukon ja mummon kanssa oma traditio: mie en mene sinne enkä lähde sieltä pois halaamatta molempia. Pieniltä ne tuntuu jo miunkin syleilyssä, mutta tuoksu on sama ku pienenä. Mummon ja ukon tuoksu.

Matkalla mummolaan sanoin autossa pikkusiskolle ja äitille, että kylläpä on ihanaa, kun aurinko lämmittää jo. Sisko oli hetken hiljaa, otti mielenosotuksellisesti kuulokkeet (joita ilman se ei varmaan lähtis ees hautajaisiin) päästään ja sano: "Ihan tiedoks vaan, meillä on kaikilla ihan toimivat näkö-, kuulo- ja hajuaistit, ei tarvii sanoo kaikkee ääneen." En kertakaikkiaan tienny miten oisin reagoinu. Joten en sanonu mitään. Kysynpä vaan: mitä jää ihmisten välille, jos ne ei jaa kokemuksiaan? Lyöntejä? Puhdasta fyysistä kanssakäymistä? Oispas makoisa elämä.

Ja tähän liittyen: oon huomannu, että kaipaan muunlaista seuraa. Perhe on kaikki kaikessa, ja sen jäsenten vertaisia ihmisiä ei löydy muualta. Mutta myö ollaan niin erilaisia.. Täällä miua katotaan pitkään, ja mie taas kaipaan rauhaa. Äskenkin tyrkkäsin välipalani takasin jääkaappiin, koska ei tee mieli "rentoutua" kahvikupposen ja eväiden kanssa keittiössä, kun samassa tilassa joku toinen kattoo räiskyvää telkkariohjelmaa tai nahuaa koiran kanssa. Mie taidan olla kypsä muuttamaan omilleni.

Huomenna on ystävänpäivä. Mie pistin lauantaina pakettiin pienet lahjat molemmille kämppäkavereilleni; ihmisille, joiden kanssa oon jakanu valtavasti asioita viimesinä kolmena vuonna. Palaan ihan mielelläni siihen seuraan huomenna.

Väsyttää.. Käytiin eilen tanssimassa ystävä-L:n kanssa, enkä nukkunu ku vaivaset kuus tuntia. Jorattiin ihan kunnolla, viime kerrasta olikin jo aikaa. Ja sovittiin yhdet kahvittelutreffit lukiokavereiden kanssa..

Siitä puheenollen: miua on pyydetty kahdesti ulos viimesen kahden viikon aikana. En ole ennakkoluulonen, en, mutta en kyllä kovin innoissanikaan.. No, eipä se ota jos ei annakaan, joten ehkä lähdenkin.

Mielessä pyörii Tampere ja tulevaisuus..

NIIN!! Ja hain kesätöitä! :D Laivalta. Kansimies-tarjoilijaksi. Kunpa pääsisin sinne. Se tekis miulle niin hyvää. Ja mitä ihmettä - ylipäätään hain! Oon niin reipas, että taputan itseäni olalle, kuten aina tähänkin asti. Hyvähyvä.

*haukotus..*

-

Miulla on nykyään viikonloppujen kanssa ongelma.. Ei kotona, mutta täällä opiskelukaupungissa ollessani.

Aamuisin oon pirtee ku peipponen. Istun joka oksalla ja laulelen kaikille ohikulkijoille. Mutta sitten tapahtuu jotain. Laulu loppuu. Tipahdan melkein oksalta, kun tulee niin haikea mieli. Tunnen oloni yksinäiseksi, vaikka samassa huoneessa on ihmisiä. Ystäviä. Joille ei käy samalla tavalla. Ne on perus-iloisia. Miua pelottaa, ettei ne halua olla miun kanssa, kun oon niin läheisyydenkaipuinen..

Mistä ihmeestä se johtuu?

Miua ei oo luotu olemaan yksin. Ei ihmistä oo luotu olemaan yksin.

Leuka

Olin toissapäivänä leikkauksessa.

Se kuulostaa hurjemmalta mitä se todellisuudessa oli, mutta kyllä sitä nimitetään ihan oikeasti kirurgiseks toimenpiteeks. Miulta revittiin irti kaks viisaudenhammasta. Siis oikealta puolelta. Vasen on vielä käsittelemättä. Sen vuoro tulee parin viikon päästä.

Itse toimenpidehän ei sattunu juuri ollenkaan, eikä iltaan mennessäkään vielä tuntunu juuri kipuja tai turvotuksia, koska puudutusaineen vaikutus kesti monta tuntia. Mutta jo siinä yöllä alko paisuminen.. Ja se jatku aika tehokkaasti aamuun asti. Nyt näytän sitte siskoni mukaan Ritkeltä. Ja mojovan mustelmanki se prkl tekas tuohon leuan alapuolelle. Onneks sentään sinne eikä keskelle turpavärkkiä.

Inhottavinta oli se leikkauksen jälkeinen turvotus ja verenvuoto. Ällö tunne, ku ei hallitse suutaan ja veristä vaahtoa kertyy suupieliin. Syömisestä nyt puhumattakaan.. Se on vieläkin aika vaikeeta.

Mutta nyt tää alkaa tuntuu jo paremmalta. Vähän. Mut ei kyllä silti tunnu kivalta ajatella, että vielä on toinen samanlainen ruletti edessä..

Hyvä puoli tässä on se, että oppii arvostamaan omaa naamaansa. Ihan totta. Katselepa itse omaa naamaas nuijitun näkösenä peilistä muutama päivä. Kyllä siinä alkaa kaipaamaan sitä normaalia leuan kaarta.

Ja nyt töihin.. Kandi kutsuu.