Pyhä päivä

Eipä tullu lähettyä aamulla kirkkoon. Mutta kaikkea muuta mukavaa on kyllä riittäny..

Illalla käytiin kämppisystävän kanssa kattomassa paikallisessa huippuhyvää cover-bändiä, joka soitti mm. 90-luvun parhaita hittejä omaan groovaavaan tyyliinsä. Lavameininki oli suorastaan viihdyttävää. Ja se taas kertoo jo paljon, koska miua on hankala saada viihtymään livemusiikilla. Eilinen yhtye onnistu siinä.

No, aamulla tukevan aamiaisen jälkeen lähin toisen kämppisystävän kanssa kuuralenkille. Ja voi että maistuki lounas hyvältä sen jälkeen.. Ja kohta ampastiin kaikki kolme miun isotädin luo päiväkahveille. Jokunen tovihan siinä vierähti. Ja on kyllä mentävä uudestaan.. Vanhat sukulaisihmiset.. Niitä on parempi kuunnella.

Ja illalla ois luvassa vielä elokuvitusta kaverin luona tyttöporukalla. Aika laadukasta minusta. Ihana päivä.. Ei alkoholia, ei rellestystä, ei huolta turhista asioista, vaan kaikkea nautinnollista ja mielihyvää tuottavaa.

Tämmösistä viikonlopuista minä tykkään. On kyllä onnekasta kun on näin hyviä ystäviä. Ja näköjään vieläpä monessa polvessa.

-

Toisille taitaa olla luonnollisempaa valittaa ku muistaa sanoa, että hyvin pyyhkii. Vaikka mie taidan kyllä oikeestaan lukeutuu niihin, jotka nostaa ison haloon molemmista: Niin itkusta ku naurustakin. Drama queen.

Alotettiin päivä kämppiksen kanssa aamulenkillä. Aurinkoki paistelee pitkästä aikaa. Jo se luo ihan uutta uskoa. Vähän kaikkeen..

Stressiki on helpottanu kummasti sitten alkuviikon. Kyseenalastan kovasti syitä siihen, tuntus osa olevan vähän vinksallaan.. Tunnen hallitsevani omaa elämääni paljon paremmin täällä solussa kavereiden kanssa majaillessa, missä pystyn ite valitsemaan melkeinpä kaiken mitä siihen haluan kuuluvan. Toisin ku kotona, missä sekoan siitä kaikesta mukamas "yltäkylläisyydestä". Selväähän se on. Mutta ehkä järkevintä ois yrittää tuoda sitä "täyteläisyyttä" pikkuhiljaa myös tänne, missä elän ihan vaan itseäni varten. Tai no, kaikkiallahan sen pitäs niin olla.. Kyllä voi olla vinoutunutta ihmisen ajattelu..

Joka tapauksessa oon nyt jäämässä tänne viikonlopuks vaimokkeideni kanssa. Tuntuu mukavalta.. Oli puhetta, että lähettäs jollakin kokoonpanolla pyhäinpäivän aamuna kirkkoon. Voi ehkä kuulostaa joidenkin mielestä hassulta - herätä nyt vapaapäivän aamuna aikasin(?) mennäkseen jumalanpalvelukseen. Mutta siinä on jotakin mitä nyt kaipaan. Ei oo tullu käytyä kirkkomaalla aikoihin, saati jossain toimituksessa. Mitään halloween-bileitä ei ole tiedossa, enkä niitä kaipaakaan. Sen sijaan aateltiin poltella kynttilöitä, laittaa ruokaa ja ehkä katsella elokuvia.. Alkoholihuuruja ei tosiaan oo ikävä. Niitäkin ois ollu tarjolla Jyväskylässä yhden kaverin tupatarkastuksen merkeissä, mutta jäävätpä nyt väliin. En kertakaikkiaan jaksa nyt ajatella matkustamista sinne. Saatika sitten iltaa selvinpäin humaltuneessa köörissä.. Mieluummin jotain muunlaista, lämpöstä ja mukavaa yhdessäoloa.

Täällä on siivoushulinat käynnissä. Melkosesti tuota rapaa kantautuuki sisälle tähän aikaan vuodesta. Sillontällön myös pääkoppaan. Onpa mukavaa välillä viskellä sitä uloskin.

-

Tavallisesti maanantai on päivä, jona alotan taas kuittaamaan viikonlopun liikamässäilyä, eli toisinsanoen elämään niukalla ruualla koska on pakko.

No, tänään niin ei käyny. Tiesin, että tässä käy just näin kun jään kotiin.

On maanantai ja mie oon ahminu. Oisin voinu syödä paljon enemmänki. Tekee vieläki mieli mättää.

Vielä paskempaa viime päivistä tekee se, etten oo lauantain ostosreissua lukuunottamatta poistunu talosta hetkekskään. Ei oo huvittanu. Ja jumankauta jos joku tulee nyt tuputtamaan miulle jotakin positiivista liibalaabaa, niin poksahdan. En kertakaikkiaan jaksa kuunnella.

Kammottava viikonloppu JA maanantai. Sietäsin selkääni.

Huomisesta tulee erilainen. On onneks pakko tulla.

Ei miusta ole eläjäksi. Miksei tää muutu..

Tyhmä kysymys. Eikai mikään muutu, jos oon kello kahteen iltapäivällä mennessä syöny niin paljon (lue: yli päivän tarpeen), että pesen hampaani ja päätän olla koko loppupäivän syömättä. Eikai mikään muutu, jos en jumalauta ite tee asioille yhtään mitään.

Mutku mie en pysty siihen yksin. En vaan saatana pysty!

Eikä kukaan auta. Miusta tuntuu, ettei kukaan edes ymmärrä. Pelkään sanoa mitään ääneen, kun tuntuu että saan vihat niskaani heti. Tällä hetkellä uskallan puhua näistä ehkä yhden ihmisen kanssa, ja sekin tuntuu kuormittamiselta. Haluisin voida ilmasta äitille miltä miusta tuntuu, mutta se raivostuu heti. Se tietää että tiedän mitä se ajattelee, ja se riittää sille. Miulle se ei riitä. Ja joo, voisin soittaa taas ravitsemusterapeutille että pääsenkö takasin, mutta kun se jo kertaalleen hätisteli miut pois sieltä. "Pärjäät nyt omillas." Joo, siltä näyttää.

Mitä ihmettä mie teen..

-

Edellisestä kilahduksesta lähtien oon pakoillu omassa huoneessani riidanhaastajaa. Nyt kun se on viimein poistunu talosta, uskaltauduin taas julkisiin tiloihin.

Miusta on tullu ihan täys nynnerö. En siedä huutamista, riitelyä, enkä varsinkaan sitä, että joku ryhtyy syyttelemään tai haukkumaan miua jostain. Yleensä nää episodit vielä ajottuu niin (tai ainakin se siltä monesti tuntuu), että oon juuri _hyvällä_omallatunnolla_ syönyt/syömässä jotakin hyvää, ja sitten puhkeaa riita. Ehkä osasyynä se, että se _hyvä_omatunto_ ei lopulta olekaan niin hyvä, vaan pinnan alla kytee koko ajan tietty paine ja ahdistus siitä, että nautinnon hetki on (tai ainakin sen tulevaa ajatellen pitäs olla) pian ohi, enkä voi millään venyttää sitä ikuisuuksiin kärsimättä siitä. No, sitten räjähtää. Ensin paiskotaan sanoja. Sen jälkeen paiskon astioita. Paiskon useimmiten sen sokeri-, voi- tai kermamömmössä olevan jälkiruokakuppini tiskialtaaseen ja säntään itkien vessaan. Sen jälkeen pesen paniikissa hampaani ja kadun jokaista suupalaa jonka oon koskaan itselleni sallinu. Sen jälkeen ahdistun entisestäni, koska tajuan, että todella nielin sen kaiken. Sitten työnnän sormet kurkkuun.

Ja sitten. Sitten ei tapahdu yhtikäs mitään.

Tänään, kun kone sattui olemaan (ainahan se on..) päällä pöydälläni, räiskäsin pahimmat tunteet näytölle. Sen jälkeen painuin peiton alle ja nukuin. Ne kaloripitoset mömmöt mahassani. Toiset päiväunet tänään. Ja päätin etten syö enää mitään. Ja silti söin. Se siitä. Oon pessy tänään hampaani vaatimattomat neljä tai viis kertaa. Ne tippuu kohta suusta. En löydä muuta keinoa paeta himoani syödä.

Mistä tulikin mieleen: Piruvie jos nää e-pillerit aiheuttaa miussa entistä suurempaa tarvetta ahmia. Jos näin on, en tiedä mitä teen. Kaikella kunnioituksella naisellisia kiertoja ja muuta kimuranttia kohtaan, en ehkä pysty sietämään sitä. Sairas ajatus. Ettäkö muka mahdollisimman vähällinen syöminen menis kuukautisten takasin saamisen edelle.

Tää päivä on ollu pitkä. Anna, olit oikeessa: Yks tunti merkitsee hiton paljon. Varsinkin jos kääntää kelloja taaksepäin klo 11, kun olis pian jo lounasaika..

Enpä sitten palannu vielä tänään kaupunkiin. Ehkä huomisiltana. Huomenna ei ois kuitenkaan koulua ku pari tuntia, ja sekin liikuntaa. Tarkemmin sanottuna jotain suunnistukseen liittyvää kylmässä tihkusateessa. Voin myöntää lintsaavani.

Noh. Se siitä kauan odotetusta viikonlopusta sitten taas. Ehkä se teki hyvääkin jossain sopukassa. Ainakaan en päässy laihtumaan ja sain ostettua vähän vaatetta piristämään(?) itteäni.

Ai että. Kyllä on pirteää.

-

Miun tekee mieli oksentaa välittömästi ku joku sanoo pahasti. Välittömästi. Eikä se tietenkään onnistu. Ja sitten tulee itku.

Ai jumalauta että vituttaa.

-

Lauantai hujahti ku siivillä. Piti herätä aikasin lähtemään ostoksille. Ja ihme ja kumma: Ostinkin jotain, ihan itselleni. Mukavaa.

Mutta illan ajatus.. Miusta on tullu hirvittävän nirso miesten ulkonäön suhteen. Ihan pelottaa. Nimittäin jos joskus ihastun jonkun ulkoseen olemukseen, niin se ihminen tulee kyllä olemaan semmonen posaus että.. Sellasta tuskin on edes olemassa. Miten tässä on näin käynyt, sitä en tiedä. Ei vaan nykyään tunnu mikään liikauttavan mihinkään suuntaan. Että semmosta miettiessä..

Kello on onneks vasta vähän. Aion viettää illan sohvalla maaten ja kattoen turhuuksia telkkarista. Ihanaa kun ei tarvii tehdä mitään koulun eteen. Ah.. Ja huomisaamuna nukun niin pitkään ku sielu sietää.

Miulla on maha täynnä kesoa. Se on paljon parempi juttu ku maha täynnä jäätelöä. Pisteet siitä.

-

Tentti on tehty. Oon vihdoin ja viimein kotona.

Ja sain nakkeja. Voi veljet että maistukin hyvältä. Ja sitten sain karkkia ja jäätelöä. Ja nyt on vähän paha olo..

Mutta ei se mitään.

Ihanaa päästä ens yöks omaan sänkyyn nukkumaan. Tuntuu niinku viime kerrasta ois jo ikuisuus.

Helpottaa

Jes!

Nyt on hyvä mieli. Torstai on toivoa täynnä. Huomisaamuna on vielä matikan tentti, mutta se ei jaksa painaa nyt. Lähen nimittäin heti sen raapusteltuani kotiiiiiin! Ihanaa! Ja voin olla siellä vielä maanantainkin, jos haluan.

Vähän kyllä pelottaa jo valmiiks, mutta.. Äh. Kotiin.

Ens viikosta oiski sitten tulossa melkosta paahtamista, tai pitäs ainaki. Ois muutamat projektityöt puserrettava loppuun. Mutta jos viikosta tulee nelipäivänen, ei työkään tunnu niin pahalta.

Ja nyt aion lukee vielä hetken ja sitten rentoutua.

Ihana viikonloppu, vihdoinkin. On se perseestä, että viikot on lähinnä niiden loppumisen oottamista..

Vaikka just nyt tää kavereiden kanssa istuskelu on kyllä pirun mukavaa. Ilmapiiri pehmenee heti ku stressitasot laskee. Maistuu yhteiselokin paljon paremmin ku jaksaa ensin itteään. Ees hetkellisesti.

-

Voi että miten kovasti haluunkin kotiin.

Ei oo taas aikoihin ollu näin kova ikävä. Olin yhen viikonlopun täällä, siis vaan yhden, ja nyt jo tuntuu että halkean ikävästä.

Ja hitto ku on nälkäkin.. Typerä tyttö.. Oon syöny mut silti tuntuu ettei riitä. Mikä vikana..?

-

Kyllä on harvinaisen paska päivä. Voiko sen pistää sen syyks, että tarvitaan yks päivä krapulan ja normipäivän väliin?

Ulkona sataa räntää. Taivas on pilvessä ja tuulee. Koulu ei kiinnosta, ei missään muodossa. Sosiaalisuusaste on nolla. Näytän kyrpänaamalta koska siltä miusta tuntuu. Parempi ois luultavasti vaan olla ihan yksin, kun ei voi muille tarjota juuri muuta ku tarttuvan vitutuksen. Ja sitä riskiä en haluais ottaa.

Voi ku vois vaan lähtee kotiin.. Äiti, sisko ja veli on syyslomalla, kaikki. Haikee ajatus, että siellä ne on kolmestaan vaikka meitä vois olla neljäkin. Menee hyvää yhdessäoloaikaa kankkulankaivoon. Vittu sekin vielä.

Huomenna ois tentti, ja mie haluun nukkumaan. Ojasta allikkoon. Pitää vielä kaiken muun hyvän lisäks olla laiskakin..

Ei kannata erehtyä kysymään, että miten menee. En jaksa enää hokea vastausta siihen. Ois kiva sanoa, että hyvin. Mut mie en usko positiiviseen ajatteluun. Ei siihen jaksa uskoa sillon ku ehkä eniten pitäs.

-

Krapulassa ei koskaan pitäs ryhtyä miettimään syvällisiä juttuja. Tai oikeastaan ei liiemmin mitään juttuja. Krapulassa pitäs vaan syödä ja nukkua - Hoitaa kaikista alkukantasimmat tarpeensa ja vaan olla.

Miulla oli eilen synttärit. Täytin pyöreitä vuosia, maagiset kakskymmentä. Tuntuu hurjalta. Mutta en meinannu pohtia sitä lukua nyt. En jaksa. Oon miettiny sitä ihan riittävästi jo aiemmin. Eikä sille voi mitään. Oon nyt parikymppinen ja sillä siisti. Vuosia ei saa pois eikä niitä saa lisää, on vaan otettava mikä vastaan tulee. Vuosissa siis. Henkinen ikä ja kaikki muu hömppä onkin sitten jo asia ihan erikseen.

Niin, ne krapulapohdinnat. Mietityttää vaihteeks oikein kunnolla.. Tulipa pillahdettua pitkästä(?) aikaa kämppisten nähden itkuun. Inhoan sitä. Inhoon sitä miten kyse on aina minusta. Tulee niin helvetin itserakas olo. Ihan niinku kellään muulla ei muka olis ongelmia tai jotain sanottavaa. Oon ehkä hieman päässy pakon sanelemana eroon kotona äidille vuodattamisesta, mutta nyt joutunu pakon sanelemana vaihtamaan laarini tänne opiskelupaikkakunnalle. Jälleen joutuu rakastamani ihmiset kuuntelemaan sitä paskaa. Voi että vituttaa. Eikä syyttä - En oo niin sokea, ettenkö näkis koska se alkaa tulla ihmisiltä korvista ulos. Ei oo vielä kovin paha painiskella vaan itse sen kanssa, ettei halua toisille purkaa kaikkea sontaa. Mutta sitten kun toiset ei selvästikään jaksa kuunnella mutta hyvää hyvyyttään uskottelee muuta.. Sillon puhutaan jo paskahommasta. Mie oon niin pahoillani. En kertakaikkiaan tiedä mitä tekisin. En pääse näistä asioista eroon. En vaikka miten yritän.

Puhuttiin siis kesätöistä ja kesästä. Viime kesän asuin kotona perheeni luona, tein pari pikkupätkää pikkutöitä ja siinä se. Loppuajan olin vaan joutilaana. Ja se sopii minulle, ikävä kyllä. Ei pitäs sopia. Se on väärin. Ei kertakaikkiaan käy.

Mie en oo elämäni aikana juurikaan ottanu oikeesti vastuuta mistään. Sitä enemmän oon kuvitellu ottavani sitä. Oon kuvitellu ottavani vastuuta perheestäni, isän juomisesta, äitin jaksamisesta, veljen terveydestä, siskon angstista ja masennuksesta, entisen poikaystävän töistä, saman kaverin isovanhempien keskinäisistä kahnauksista, siitä, mihin naapurin koira tekee aamupaskansa ja monesta muusta asiasta. Ja mitä oon tällä kaikella huolenkantamisella saavuttanu? En yhtikäs mitään. Paitsi turhauttavan elämänasenteen: Kaikki asiat on olemassa, tapahtuu tai jää tapahtumatta vaan siks, että minä voisin niistä ottaa stressiä. Kyllä on mukavaa.

Vertaan itteäni aina muihin. Milteipä joka asiassa, luulisin. LUULISIN. Tuo empivä sana. "En mie tiiä, katotaan, ehkä. Miten sie aattelit tehdä?" Kun mitään ei osaa päättää. Ei ainakaan tyystin ilman jonkun toisen, merkittävän ihmisen tukea. Mutta vertaamisesta ja saavutuksista, mm. nyt tuosta työelämästä: Tuntuu, että kaikki ikäseni on jo tehny yhtä sun toista. Tai jos ei yhtä sun toista, niin ainaki jotain. Ovat olleet rohkeita ja innokkaita ja hakeneet jotain mitä ovat sitten lähteneet toteuttamaan. Usein hyvällä menestyksellä.

Mutku miua ei jaksa innostaa mikään. Paitsi kotona äitin helmoissa, turvassa kyhjöttäminen.

Tällä hetkellä kyllä tuntuu taas niin no-lifelta. Mutta täähän tunnetusti on miulla ihan päiväkohtasta. Huomenna ehkä taas rakastan maailmaa. Ja katon itteäni kakkosella. Miten voi ihminen heittäytyä noin tuntemuksesta toiseen.. Mie oon outo. Kertakaikkisen kummallinen. Tasapainosta ei voida puhua millään elämän osa-alueella. Aina ja kaikki on joko erittäin hyvin tai hyvin huonosti. Valaisevana esimerkkinä tästä yllättäen nää syömisen ongelmat: Aina joko todella paljon liikaa tai ihan liian vähän. Ei koskaan sopivasti. Itseasiassa en ees taida tietää, mitä se "sopivasti" tarkoittaa.

Olispa kiva tehdä asioita, joista tykkää. Tai edes tietää mistä tykkää. Nykyään kun ne asiat miun elämässä määrää usein sellaset seikat, joiden ei pitäs vaikuttaa. Jälleen esimerkkinä syömishäiriö. Yllättäen. Tykkään syömisestä, koska miulla on useimmiten nälkä. Ei se oo mikään oikea syy määritellä vaikkapa lempiharrastuksiaan. Joo, tykkään ruuanlaitosta. Kai siitä nyt helvetti soikoon tykkää kuka tahansa, joka nälkiinnyttää itteään arkisin.

Joo. Nyt ei jaksa enää. Meen sänkyyn ja otan kirjan naamalle ja yritän nukahtaa jossain vaiheessa.

Olispa melkonen nautinto upottaa naamansa kakkuun. Vaikka itseasiassa on kyllä vieläkin huono olo, koska taisin juuri tehdä sen edellisen kerran viime yönä.. Kuvottavaa.

Luku yksi

No heippa.

Mistä aloittaisin..

Oon jo monta vuotta kirjotellu säännöllisen epäsäännöllisesti ylös kaikenlaisia juttuja. Tarinoita ja tosijuttuja, viimemmäksi jälkimmäisiä. On ollu tarve purkaa ajatuksiaan näkyville, pois sisältä. Jossain vaiheessa alotin "blogin" pitämisen yhdellä sivustolla, joka ei kuitenkaan ole blogi vaan eräänlainen laajempi kokonaisuus kaikenlaista sontaa.

Ja nyt kyllästyin siihen. Sen takia päätin avata ihan varsinaisen blogin, päiväkirjan. Kopioin kaikki vanhat merkinnät itselleni talteen ja aloitan alusta. Tai enpä usko että niinkään alusta.. Kaikki kun tuntuu lähinnä kiertävän kehää. Ensimmäinen virhe tulee, huomaattekos, tässä: Ajatus kehästä johtaa kehässä kiertämiseen. Näinhän se on.

Mutta joka tapauksessa. Ehkä tämä kirjottelumuoto tekee miusta ees hiukan anonyymimman. Mutta jos joku ajatuksiani eksyy lukemaan, ja jos joku sattus minut niistä tunnistamaan, niin eipä sekään haittaa. Oon suhteellisen avoin muutenkin monen asian suhteen, usein liiankin avoin. Tykkään siitä, että joistain jutuista ollaan perillä. Ja viittaan tässä nimenomaan tärkeisiin ihmisiin, en mihinkään puolitutuista juoruiluun. Vaikka sekin niin mielenkiintosta tietysti onkin..

Se siitä lässytyksestä. Miun pitäs olla par'aikaa lukemassa yhteen tenttiin. Mutta ei sattuneesta syystä oikein kiinnosta, itseasiassa ei hevonvittuakaan. Eilen nimittäin oli muka juhlaan aihetta ja meni aika myöhään, nyt on olo melko syntinen ja paska. Sen takia tää sävykin näin synkkä.. Hyviäkin päiviä tulee, ja sävyt muuttuu. Tänään näin. Joten taidan oikasta itteni hetkeks sänkyyn. Tekis mieli nukkua ja nollata päätä.. (Mitä oon muka muuta tehny?)

Joo. Että semmosta. Siinä se "uusi alku". Joka on todellisuudessa vaan jatkoa edelliselle "lopulle", aina.