-

Tavallisesti maanantai on päivä, jona alotan taas kuittaamaan viikonlopun liikamässäilyä, eli toisinsanoen elämään niukalla ruualla koska on pakko.

No, tänään niin ei käyny. Tiesin, että tässä käy just näin kun jään kotiin.

On maanantai ja mie oon ahminu. Oisin voinu syödä paljon enemmänki. Tekee vieläki mieli mättää.

Vielä paskempaa viime päivistä tekee se, etten oo lauantain ostosreissua lukuunottamatta poistunu talosta hetkekskään. Ei oo huvittanu. Ja jumankauta jos joku tulee nyt tuputtamaan miulle jotakin positiivista liibalaabaa, niin poksahdan. En kertakaikkiaan jaksa kuunnella.

Kammottava viikonloppu JA maanantai. Sietäsin selkääni.

Huomisesta tulee erilainen. On onneks pakko tulla.

Ei miusta ole eläjäksi. Miksei tää muutu..

Tyhmä kysymys. Eikai mikään muutu, jos oon kello kahteen iltapäivällä mennessä syöny niin paljon (lue: yli päivän tarpeen), että pesen hampaani ja päätän olla koko loppupäivän syömättä. Eikai mikään muutu, jos en jumalauta ite tee asioille yhtään mitään.

Mutku mie en pysty siihen yksin. En vaan saatana pysty!

Eikä kukaan auta. Miusta tuntuu, ettei kukaan edes ymmärrä. Pelkään sanoa mitään ääneen, kun tuntuu että saan vihat niskaani heti. Tällä hetkellä uskallan puhua näistä ehkä yhden ihmisen kanssa, ja sekin tuntuu kuormittamiselta. Haluisin voida ilmasta äitille miltä miusta tuntuu, mutta se raivostuu heti. Se tietää että tiedän mitä se ajattelee, ja se riittää sille. Miulle se ei riitä. Ja joo, voisin soittaa taas ravitsemusterapeutille että pääsenkö takasin, mutta kun se jo kertaalleen hätisteli miut pois sieltä. "Pärjäät nyt omillas." Joo, siltä näyttää.

Mitä ihmettä mie teen..