Kutsu kahdelle

Joulvalot oli jo sytytetty useimpiin kadun pihoihin. Niinhän se aina toimi: ensimmäinen liian aikaisin hartaaseen juhlatunnelmaan laskeutuva talo sai joka vuosi aikaiseksi lumipalloefektin, jonka ansiosta koko tienoo oli pian kuorrutettu toinen toistaan hävyttömämmillä valosarjoilla. Sinä vuonna ne olivat jo saaneet suuren maailman sävyn, sillä kilpaileva naapurusto oli ottanut käyttöön perinteisten kirkkaiden tuikkujen sijasta mitä ihmeellisimpiä väri- ja figurivaihtoehtoja.

Hän katseli tuota valomerta pienen keittiönsä ikkunasta ja siemaisi levollisena punaviiniä korkeakantaisesta lasistaan. Hänellä ei ollut aikomustakaan osallistua moisiin hullutuksiin, kun oli niistä kertaalleen päässyt eroon. Miehensä kuoltua muutamaa joulua aiemmin hän oli päättänyt, ettei enää koskaan antaisi itsensä vajota vakituisen parisuhteen mukanaan tuomiin vaatimuksiin, kuten idyllisten naapurikulissien ylläpitämiseen, vaan nauttisi loppuikänsä ainoastaan sen tuomista riemuista pitäen kiinni vahvan, itsenäisen naisen vapaudestaan.

Markus kietoi vahvat käsivartensa hänen ympärilleen ja upotti kasvonsa hänen niskaansa; kiharapilveen, joka tuoksui huumaavalta. Markus tiesi tismalleen mistä hän piti, ja oli osannut valita hänelle juuri oikean parfyymin siitä pyörryttävästä määrästä toinen toistaan viettelevämpiä suihkepulloja, joita kemikaliosastojen hyllyt olivat joulunalusaikaan kukkuroillaan. Hän tunsi rakastuneen naisen hymyn nousevan suupieliinsä. Markus tarjosi hänelle juuri sellaista elämää, josta hän oli aina haaveillut.

Hän istutti miehen takassa kytevän hiilloksen eteen, kehotti häntä rentoutumaan ja nauttimaan viinistään ja kiiruhti itse kylpyhuoneeseen viimeistelemään meikkinsä.
- Et tarvitse enää mitään! Markus huusi olohuoneesta. - Näytit upealta jo töistä tullessasi ja näytät edelleen.
Hän hymyili itsetietoisesti peilikuvalleen ja sipaisi huulilleen juuri tuota iltaa vasten ostamaansa huulipunaa, sitä joka nuoren myyjän mukaan sointui täydellisesti hänen toffeen värisiin hiuksiinsa.
-Tänään minun on syytä olla parhaimmillani, hän kujersi ja suihkautti vielä yhden painalluksen vaniljaa ranteisiinsa, joista toisessa kilisi niinikään Markuksen hänelle antama upea, hopeinen koru.

Hänen firmansa oli järjestänyt pikkujoulut vuosittain niin kauan kuin hän vain jaksoi muistaa. Ja joka vuosi hän oli ahdistunut niistä yhtä paljon: kuinka hän jaksaisi hymyillä ja seurustella puolituntemattomien ihmisten kanssa, mitä hän laittaisi päälleen, kuinka hän välttyisi liialliselta boolin maistelulta saatika surkean elämänsä vuodattamiselta työtovereilleen? Ja ennen kaikkea: millaisen vaikutelman hän oikein antaisi saapuessaan imelän onnellisten pariskuntien kansoittamiin juhliin yksin?

Tänä vuonna tilanne oli aivan toinen. Kutsu oli jälleen käynyt kahdelle, eikä hän ollut epäröinyt hetkeäkään. Hän oli niin yltiöpäisen rakastunut kuin nainen vain saattoi olla, ja heidän toistaiseksi lyhyestä yhteisestä historiastaan huolimatta hän oli valmis matkustamaan Markuksen kanssa vaikka maailman ääriin saakka. Hänellä ei totisesti ollut mitään sitä vastaan, että ihmiset näkisivät, kuinka onnellinen hän nyt oli. Päinvastoin: hän paloi halusta näyttää kaikille elävänsä jälleen, intohimoisemmin ja täyteläisemmin kuin koskaan ennen. Hän toden teolla oli ansainnut jokaisen sekunnin uutta elämäänsä.

He lähes antautuivat pakottavalle, punaviinin aiheuttamalle houkutukselle olohuoneen sohvalla, kunnes hän riuhtoi itsensä irti Markuksen otteesta huohottaen ja nauraen. Hän oikoi helmojaan ja vilkaisi kelloa. Kävi niin kuin hyvin usein, kun luulee olevansa ajoissa: tuli kiire. He pukeutuivat nopeasti, yhä miltei kohtalokseen koituneelle himokkaalle hetkelleen tyrskähdellen ja nappasivat liedeltä ohimennen muutamia illalliselta jääneitä, Markuksen huolella valmistamia jo jäähtyneitä suolapaloja. Mies auttoi takin naisensa ylle ja suojasi omallaan tämän kiharapilven taivaalta leijailevilta kosteilta hiutaleilta. He kiiruhtivat autoon.

Penkit olivat miellyttävän lämpimät, eivät kylmät ja kovat kuten aina ennen talvisissa starteissa, sillä uuteen, omaan taloonsa hän oli halunnut lämpimän autotallin. Hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että hienon leskinaisen ei sopinut käyttää muutoinkin turhan aikaisia aamujaan tuulilasien raaputteluun ja kohmeisten sormiensa sulatteluun. Autotallin ovi sulkeutui automaattisesti, kun Markus peruutti hänen omistamansa BMW:n kadulle. Ja kun kuljettajan oikea jalka painui kaasulle, hän ehti vilaukselta nähdä naapurin rouvan ihmetyksestä pyöristyneet silmät tämän keittiön ikkunassa.

Matkalla he juttelivat kuluneesta vuodesta sekä ihmeestä, joka heidät oli kohdannut. Siitä hassusta sattumasta, jonka kautta he olivat tutustuneet toisiinsa, sekä siitä, kuinka pienestä se kaikki oli ollut kiinni. He nauroivat ensimmäisten kontaktiensa kankeudelle sekä sille, kuinka rakkaus lopulta oli roihahtanut liekkeihin aivan yllättäen ja polttanut heidät molemmat hetkessä karrelle.

Markus halusi ehdottomasti tietää, keitä juhliin oli tulossa, ja niin hän kävi yksityiskohtaisesti läpi jokaisen työyhteisönsä jäsenen, kertoili heistä ja heidän taustoistaan sen minkä jaksoi muistaa. Toki hän kuitenkin varoi paljastamasta liikoja, sillä eihän hän halunnut herättää miehessään negatiivisia ennakko-oletuksia, saati vaikuttaa etukäteen siihen, kuinka hyvin tämä illan aikana viihtyisi. Samalla hän päätyi pohdiskelemaan henkilökohtaisia suhteitaan kuhunkin työtoveriinsa, mikä osoittautui mielenkiintoiseksi. Yllätyksekseen hän huomasi viime aikoina eristäytyneensä lähes kaikista ennen niin läheisistä ihmisistä. Mutta hän ei juurikaan välittänyt siitä, sillä nythän hänellä oli Markus. Eikä kukaan voisi olla Markusta tärkeämpi.

Kun he saapuivat yksityistilaisuus-kyltein varustellun ravintolan pihaan, Markus nousi rivakasti autosta ja kiiruhti avaamaan daamilleen oven. Tämä kihersi, kiristi huppunsa nyörejä marraskuisessa viimassa ja pöyhi hieman hiuksiaan. Mies lukitsi auton ovet, tarjosi hänelle kätensä ja johdatti hänet sisään. Ovella tulvahti vastaan mausteiden huumaava sinfonia.

Heidän takkinsa kerättiin naulakkoon ja heille tarjoiltiin juotavaa kuohuviinilaseissa. He eivät kuitenkaan jääneet vaihtamaan kuulumisia juttelemaan tarjoutuneiden ihmisten kanssa, vaan sukelsivat väkijoukon läpi suoraan saliin, jossa orkesteri jo viritteli soittimiaan. Hän olisi halunnut heti tanssimaan ihanan kavaljeerinsa kanssa, mutta tämä toppuutteli naurahtaen ja osoitti puolitäyttä lasiaan. He päättivät istahtaa hetkeksi ja katsella ympärilleen. Ja vajota mielenkiintoiseen keskusteluun - aivan kahdestaan.

Salin toisella puolella seisovat naiset olivat seurustelleet edellisissä pikkujouluissa virinneestä romanssista, mutta nyt heidän innokas sanailunsa päättyi kuin seinään. He tuijottivat häntä punatut huulet ihmetyksestä pyöreinä. He katselivat, kuinka hän veti pitkän, katetun pöydän äärestä tyhjän tuolin, odotti hetken, työnsi sen takaisin pöydän ääreen, veti sitten viereisen tuolin irti pöydän reunasta ja istui siihen. Hän joi lasistaan, ja jatkoi sitten ilmeisen iloista keskustelua. Hän laski kätensä juuri siirtelemänsä tuolin selkänojalle ja antoi sen liukua pitkin tuolin verhoilua, nojasi kohti tuolia ja nauroi sitten hersyvästi, kuin olisi juuri ottanut vastaan ulkonäköään koskevan imartelevan kommentin. Kummallista tuosta kaikesta teki se mitätön yksityiskohta, että hän oli istuutunut pöydän ääreen aivan yksin.

Kutsu oli todella jälleen käynyt kahdelle, ja hän oli lunastanut kaikki odotukset. Muut eivät vain tienneet siitä mitään. Hän oli onnellisempi kuin koskaan ennen.

-

Joulu on mennyt. Mutta eipäs käydä itkemään sitä. Nyt nimittäin tiiän, että se tulee ens vuonna uudestaan. Ja sitä ennen meillä on edessä vaikka mitä mukavaa.

Menee ilmeisesti aika pitkän aikaa, ennenku syömishäiriöstä toipunut uskaltaa taas ryhtyä luottamaan asioihin. Ihmisiin, pärjäämiseen ja elämään yleensä. Tai oikeastaan miulla ei oo koskaan ollukaan ongelmia ihmisiin luottamisen kanssa. Se johtuu ehkä siitä, että en luottanu koskaan aidosti ainakaan itseeni, ja siks oli niin helpottavaa tuudittautua toisten huomaan. Vaikka ei sitä koskaan todella tapahtunukaan, mutta niin itselleni uskottelin, ja todellisuudeen herääminen olikin sitten aina hirveetä. No tää tuli nyt mieleen, kun pohdiskelin sitä, miten mukavaa töissä lopulta oli. Ja päädyin taas ajattelemaan tulevaisuuttani: opiskelua, töitä ja sitä, millä elämäni täyttäisin. Tänään se ei tuntunu ahdistavalta ajatukselta. Elämän täyttäminen.

Yllätyn kerta toisensa jälkeen siitä, miten ihania ihmiset onkaan. Ja myös siitä, että alan pikkuhiljaa tietää, millaiset ovat niitä ihanimpia, ja todella luotan vaistoihini sen suhteen. Toiset tulee keskenään paremmin juttuun kuin toiset. Eikä kyse ole välttämättä siitä mitä harrastaa, siitä mitä tekee työkseen, siitä miltä näyttää, siitä mitä tykkää syödä, siitä millaiseen perheeseen on syntynyt, siitä miten paljon on rahaa, siitä mitä musiikkia kuuntelee, siitä millasella autolla ajaa tms. ulkoisista asioista, vaan siitä, millainen pohjimmiltaan on. (Jos nyt luet tätä ja ajattelet, että aha, enkö sitten kuuntele mielestäsi hyvää musiikkia, aja hyvällä autolla tai ole hyvännäköinen, niin haistapa karjalanpiirakka. Näitä juttuja vaan on tullu viime aikoina vastaan enemmän ja vähemmän.) Olen siis heränny ymmärtämään, mistä tässä todella on kysymys. Toisten kanssa vaan viihtyy.

Painiskelen ajatusteni kanssa kaikesta huolimatta. Päätöksiä. Erittäin paljon intuition mukaan menemistä, mutta päätöksiä silti. Hassua on muuten se, miten ihmiset pystyy vaikuttamaan toistensa päätöksentekoon. Miua on monet yrittäny käännyttää. On yritetty rohkaista ja saada tarttumaan juttuihin. On sanottu, että "Kyllä sä uskallat" tai "No et uskalla kuitenkaan" ja aina on tavoteltu kuitenkin sitä että uskaltaisin. Mutta harvoinpa olen noilla kannustamisen sanoilla mitään uskaltanut tehdä. Ja nyt, kun joku sanoo kerrankin, että "No katsotaanhan nyt" ja "Mikään pakko ei ole" tai "Teet nyt vaan sen miltä tuntuu", niin kas kummaa. Olenkin tehnyt kaiken sen, mitä olen harkinut ja halunnutkin. Ottanut niihin päätöksiin kyllä oman aikani, joskus pitkänkin, mutta tehnyt päätöksiä, kuitenkin. Ja tulevankin päätöksen suhteen olin ajatellu luottaa intuitiooni. Aikaa ei ole paljon, ja se päätös voi tulla hyvinkin rajusti ja nurkan takaa. Siinä miua auttakoon myös yks aforismi, johon jossain törmäsin. Tai itse asiassa muistankin, missä se oli.. Kuitenkin se kuuluu jotakuinkin näin: Tärkeintä ei ole se, mitä päätöksestäsi seuraa. Tärkeintä on päättäminen. Ja jumaliste. Niin se on.

Joulu

Ulkona sataa lunta. Leijailee hiljalleen oikein isoja hiutaleita. Ihmeellistä. Näytti nimittäin pahasti siltä, että joulusta tulisi täysin musta. No, ihan lukkoonlyötyhän tilanne ei ole vieläkään: aatoksi nimittäin luvattiin ainaki radiossa vesi- tai räntäsadetta. Netti taas väittää, että lämpötila kiikkus nipinnapin pakkasen puolella, joten mie kyllä (optimismissani) jaksan uskoa lumentuloon. Pliis! Ens viikolle näky sen sijaan olevan luvassa 8(!) astetta lämmintä. Joulukuussa. Kaheksan astetta. Hurjaa..

Täällä haisee pahalta. Se haju leijailee tuolta uunista: siellä nimittäin muhii muutaman laatikollinen jauhetun maksan, maidon, rusinoiden, kananmunien, sipulin ja mausteiden sotkua. Voin varmalla vakuudella sanoa, että seos näytti, haisi ja todennäköisesti olisi myös maistunut siltä, mikä on puolisen tuntia sitten menny alas ruokatorvesta. Tokihan miun piti päästä johonkin käsitykseen siitä, miltä tuo sotku ehkä maistuisi muututtuaan uunissa taianomaisesti herkulliseksi maksalaatikoksi, joten yritin vähän käryyttää testitippaa mikrossa ja maistella siitä suolaa ja siirappia ja muuta. Sai kyllä psyykata itteään aika lujasti ajattelemaan karamelleja ja jäätelöä, kun sitä testaili.. Raaka maksa nyt vaan haisee ihan kauhealta. Jotenkin korventaa ihan sisältä, kun sitä nuuhkii. Yhh. Että vaikka oon aina tykänny maksalaatikosta, niin voin kyllä hyvin ymmärtää niitä, jotka ei voi sitä sietää. Toivottavasti siitä tulee kuitenki ihan hyvää - ja tuleehan siitä. Parempi olis, koska sitä tosiaan on muutama laatikollinen.

Noniin, nyt kun on päästy välittömien aistihavaintojen raportoimisesta, niin pääsen meidän jouluun. Se alkaa tänä vuonna muotoutua taas uudelleen. Viime vuodet nyt on menneet miten on menneet (läheisten poismenot, ihmissuhdekoukerot ja kunkin henkilökohtaset angstailut huomioiden) - tänä vuonna on taas luvassa omanlaisensa joulu. Aaton vietämme varmaankin aikalailla omalla porukalla, tosin siskon poikaystävä taitaa liittyä illallisseurueeseen. En oikein tiedä mitä ajattelen siitä, kun aatto on meille perinteisesti ollu aika tiukan sisäpiirinen. Mutta toisaalta, mitä tuosta. Kyseinen henkilö on siskolleni tärkeä. Ja ihan mukavaa seuraa, sikäli mikäli puhuu tai muuten on näkyvästi läsnä. :) Varmastikin vietetään päivä hyvin perinteiseen malliin, rennosti: löhöilyä, ruokaa, herkkuja, Joulupukin kuumalinjaa, kirkko, sauna, paketteja. Mukavaa.

Joulupäivänä meille tulee vieraita, ainakin äitin miesystävä on varmistanut tulonsa. Lisäksi saanen yllätyspaketin, mikäli P haluaa ja uskaltaa tulla meille. :) (Enkä puhu nyt lahjoista, vaan ystävästäni itsestään.) Luulen, että varmuudella sen tietää vasta joulupäivänä. Luvassa on tuolloin varmastikin vielä jouluillallinen ja lisäksi viiniä, ehkä glögiä, ja tietysti herkuttelua. Illalla lähdetään perinteiden mukaan paikalliseen discoamaan ja treffaamaan vanhoja tuttuja. Sitä odotan tietysti kovasti, koska lukioaikasia kavereita ei turhan usein nää. Toivottavasti monet on paikalla.

(Sataapa isoja hiutaleita! Ja taitaa vähän tihentyäkin tuo sade..)

Auts. Mahaan vähän koskee. Tuon maksalaatikon lisäksi oon nimittäin tänä aamuna myös keittäny kasaan porkkanalaatikon ainekset ja kuorruttanu hasselpähkinöitä tummalla suklaalla. Ja tietenki niitä piti maistella. Mm, ja pöydällä saattoi olla seurana konvehtirasia.. Mutta eikö olekin hienoa, että ainoa suklaan syömisestä seuraava kipu tuntuu mahassa? Päätä ei jomota yhtään. :D Miusta se on aika kiva juttu.

Lähden kohta käymään Alkossa, kunhan saan nuo haisulootat pois uunista. Haluun nimittäin varmistua siitä, ettei viini lopu jouluna kesken.. Ja ehkä uudenvuoden juttujakin vois jo miettiä. Ne on muuten vielä ihan avoinna, noin kokonaisuudessaan, että missä sitä ollaan ja millä porukalla. Mutta se ratkeaa aikanaan. Kuten tää joulunkin tohina. Ja mitä ratkeamista kaikessa oikeastaan edes on? Aika kuluu ja päivät tulee eteen ihan omaa tahtiaan, teinpä mitä hyvänsä. :) Ja toteamuksena näin muutoinkin kuin juhlapyhiin liittyen: se on aika rentouttava huomio. Olemassaoloa on syytä harjotella, jos sattuu olemaan semmonen höyryäkä ku mie oon (ollu ja tuskinpa se piirre kokonaan poistuu koskaan..) Joulu on sille mitä oivallisinta aikaa.

Mutta. Huomenna on siivottava, paistettava kinkku ja laatikot (meinaan tehdä myös perunalaatikkoa, mutta sitä ei voi laittaa imeltymään ku vasta illalla) sekä varmaan vielä taatelikakkuakin.. Niin ja torttuja.. Aina kyllä ihan huvittaa ku käy listaamaan näitä ruokia, joita joululle tehdään. On siinä syömistä muutamalle päivälle. :) Niin ja sitten meidät on kutsuttu perinteisille joulunalusglögeille siskoni kummin luo - sitä odotan. Ja mummon luona on käytävä. Ja haettava joulukuusi.

Ja sitten on aatto. <3

Uusinta

KYMMENEN ASIAA, JOITA VIHAAT YLI KAIKEN:
1. Sitä myöhään menneen illan jälkeistä oloa, kun mikään ei riitä missään asiassa.
2. Sitä, kun tunnen itseni liian mitättömäksi tai laiskaksi ja alan sättiä itseäni siitä – eli sitä, etten oikein osaa rentoutua.
3. Sitä, ettei ihmisiin luoteta eikä anneta mahdollisuutta menestykseen, vaikka se on ainoa väylä siihen – luottamus ja usko.
4. Sitä, että joku on tietävinään melkein kaikesta melkein kaiken, tai enemmän.
5. Sitä, että sovitaan jotain jossain johonkin aikaan, ja sitten ei pidetä lupauksesta kiinni. Esimerkiksi jatkuva myöhästely kuuluu tähän.
6. Sitä, ettei ole kerta kaikkiaan mitään tekemistä.
7. Sitä, että lapsia kohdellaan kaltoin.
8. Sellaista elämän perusasennetta, ettei mitään uutta voi koskaan kokeilla, vaan jumitutaan omiin, tuttuihin kaavoihin (itsekin olen ollut erittäin sellainen ja olen joissain asioissa yhä - mutta ei pidä myöskään olettaa, että omissa tavoissa olisi automaattisesti jotain vikaa, koska tietyt rutiinit on oltava). Vielä pahempaa on, jos kaikkeen muuhun suhtaudutaan näkyvän negatiivisesti ja arvostellaan pelkkien ennakkoluulojen perusteella. Ahdasmielisyyttä siis?
9. Sitä, ettei ymmärretä toista. ”Vääriä” reaktioita toisen tunteisiin ja tekoihin – sellaisia, jotka ei alkuunkaan tue toista. Ehkä siis tarkoitan empatiakyvyttömyyttä.
10. Esittämistä ja teennäisyyttä. Sitä, että (turhia) asioita on pakko tehdä vaan, koska on pakko – se liittyy tähän.

YHDEKSÄN ASIAA, JOTKA OVAT OMINAISIA SINULLE/LUONTEELLESI
1. Draama. Kun saavun paikalle tai avaan suuni, haluan, että miut huomataan. Vain siten voi ajautua juttusille ihmisten kanssa. Tai ehkä vaan tykkään olla huomion keskipisteenä... Joka tapauksessa ihailen ihmisiä, joilla on taito jättäytyä välillä täysin vain kuuntelemaan. Jos taas ei ikinä avaa itseään - siitä en pidä. Se on tylsää.
2. Tunteiden ja tarpeiden mukaan eläminen. Nauran, itken, villiinnyn, kuolen nälkään ja sammun juuri sillon kun siltä tuntuu.
3. Rakkaus keskusteluun.
4. Tarve läheisyyteen – niin henkiseen kuin fyysiseenkin.
5. Jatkuva sykkiminen, maltan harvoin pysähtyä. Positiivisesti sanottuna tehokkuus.
6. Hedonismi. Haluan nauttia tästä kaikesta.
7. Haaveilu – miten tästä saisi vielä parempaa?
8. Tarve jakaa hyvin monet asiat tärkeän/tärkeiden kanssa. Ja tähän liittyy myös luotto siihen, että toisen ihmisen kanssa asiat kokee jotenkin voimakkaammin ja niistä tulee entistä varmempia ja ”todellisempia”.
9. Tarve turvallisen arjen ja siitä poikkeavan juhlan perussykliin, vaihteluun. Ja tässä täytyy korostaa arjen rutiineja; ovat hyvin tärkeitä. Mutta niitä on joskus
rikottava. Se taas on nautinnollista. Useimmiten on ehkä oltava järkevä,
mutta ”fiilispohjalta” tekeminen tuntuu niin v*tun hyvältä. Tähän on mainittava, että yleensä olen lähes pakonomaisen kontrollinhaluinen. Kaiken on oltava
järjestelmällistä. (Tämänkin tekstin asettelut oli muokattava uudelleen...)

KAHDEKSAN TAPAA VALLOITTAA SINUT JA SYDÄMESI:
1. Ottamalla minut ja muut ihmiset huomioon, muun muassa kuuntelemalla, kysymällä ja olemalla kohtelias.
2. Naurattamalla.
3. Olemalla avoin ja sanavalmis, siis tietyllä tavalla rohkea.
4. Olemalla romanttinen... Yllättäminen toimii. Mutta se taas ei välttämättä liity romantiikkaan millään tavalla. Olemalla kekseliäs ja ehdottamalla asioita! Olemalla välillä vähän villi ja hupsu. Valmis seikkailuihin, hupsutteluihin ja oudoltakin tuntuviin asioihin.
5. Syöttämällä ja juottamalla hyvin!
6. Olemalla oma itsensä. Teeskentely haisee.
7. Pitämällä minusta. :) Ja ilmaisemalla sen.
8. Tuoksumalla hyvältä.

SEITSEMÄN ASIAA, JOITA TOIVOT TÄLLÄ HETKELLÄ:
1. Ihanaa joulunaikaa. Mukavaa yhdessäoloa, rentoutumista, hyvää ruokaa,
terveyttä... Kivaa tekemistä.
2. Suuntia elämälleni. Sen eri osa-alueille.
3. Että sisko saisi tarvitsemaansa apua ja löytäisi myös niitä omia polkujaan, ja
että veljen terveydentila pysyisi hyvänä. Ja että äiti olisi onnellinen eikä
kantaisi niin kamalasti murhetta meistä.
5. Aitoa rakkautta. Välittämistä.
6. Että ystäväni ja minä olisimme enemmän yhteydessä ja jaksaisimme järjestää
yhteisiä asioita, kuten tapaamisia, juhliakin, ihan vaan olemista...
7. Tässä on paljon enemmän toiveita kuin mitä osaan juuri nyt luetella. Toivon
onnea. Onnellisuutta.

KUUSI ASIAA MITÄ TEET ENSIMMÄISENÄ KUN HERÄÄT:
1. Katson kelloa. Aina ei voi vielä nousta, usein herään ihan liian aikaisin.
2. Laitan korvatulpat tyynyn alle.
3. Petaan sängyn.
4. Hontturoin pöpperössä vessaan.
5. Pesen hampaat.
6. Ryhdyn aamiaiselle, joka on muuten joka aamu samanlainen. Ellei joku laita
miulle aamiaista. Tai ellen ole hotellissa – sitähän tapahtuukin mainittavan
usein...

VIISI IHMISTÄ KETKÄ TIETÄVÄT (tällä hetkellä) ENITEN MURHEITASI?
1. Äiti.
2. Pekka.
3. Liisa.
4. Mörri.
5. Anna.

NELJÄ ASIAA, JOISTA OLET RIIPPUVAINEN:
1. Liikunta.
2. Kahvi. (Voi ei, todellako?)
3. Jotkut ruoka-aineet? Aloitan mielelläni aamun aina samalla tavalla.
4. Facebook! (Taas voi ei.)

KOLME KAUNEINTA ASIAA, MITÄ SINULLE ON SANOTTU:
1. ”Sä oot mulle tosi tärkee.” Ja samaan hengenvetoon ”Älä koskaan
katoo mun elämästä.”
2. ”Oon nähny monia naisia meikittä ja meikin kanssa, mutta siulla on niin nätti
naama, että näytät ihan siedettävältä ilman meikkiäkin. Usein ku naiset pesee
naaman, ni oon silleen että mitä vittua. ”
3. ”Sussa ei oo varmaan mitään vikaa. Sä oot varmaan täydellinen.” (Vaikka se oli
kyllä ehdoton vale eikä ees kovin kauniisti sanottu, koska ”viathan” ne ihmisestä
yksilöllisen tekee. Mutta silti se tuntui hyvältä, koska perään tuli
pitkä lista asioista, joita hän näki minussa. Hienoin niistä oli ”Sä otat kaikki
aina huomioon”. Se tuli oikeasti aika yllätyksenä, koska pidän itseäni melko
omahyväisenä. Tai joustamattomana. Haluaisin olla joustavaisempi. Tai sitten
kaipaan ihmistä, joka pistää miulle jauhot suuhun ja vie minne itse haluaa, eikä
kysele. Ainakaan aina. Ja nyt eksyin asiasta...)

KAKSI ASIAA MITÄ PELKÄÄT ENITEN:
1. Sairaus ja kuolema.
2. Päättää elämänsä katkerana siitä, ettei tehnyt asioita, joita olisi halunnut
tehdä.

YKSI TUNNUSTUS:
1. Haluan rakastua ja saada rakastaa. Se on miun suurin haaveeni. Eikä tietenkään niin, etten saisi vastarakkautta. Se olisi varmasti kamalaa.

-

Vihreä palaa. Hei seisovat risteyksessä yhtenä myttynä, heitä on vaikea erottaa toisistaan. Kun käsitän, etteivät he aio ylittää tietä, alan miettiä syytä. Pojan kädet ovat tytön ympärillä, halaus on syvä ja lämmin. Itkeekö tyttö? Onko poika lähdössä juna-asemalle? Ehdin helposti tien yli vihreiden vielä palaessa. He halaavat yhä.

Olen muutaman metrin päässä ja viimein he irrottautuvat toisistaan. Katsovat toisiaan kuin hahmot Madonnassa. Hymy kiipeää väkisinkin suupieliini, mutta eivät he sitä huomaa. Yritän kuulla, mitä he puhuvat toisilleen, mutta tuulee aivan liikaa, näen vain huulten liikkuvan. Kunnes ne painuvat kiinni toisiinsa. En käännä katsettani pois – eivät he huomaa kuitenkaan. Sisälläni pulpahtaa.

Poika on kaunis, tyttö ei niinkään. Mietin, miten he ovatkin päätyneet yhteen edellisenä iltana. Käyn päässäni läpi kaupungin viime yön tapahtumat ja keksin tarinan – he ovat juuri sen näköisiä, että ovat olleet juuri niillä jatkoilla. Molempien tennarit, pojan nuhjuinen villapipo, etnisestä vapaudesta kertova likainen kangaskassi tytön olalla.

Tyttö lähtee ylöspäin risteävää katua, poika jatkaa toiseen suuntaan. Tyttö ehtii liikkeelle ennen kuin ohitan heidät, kuljen aivan hänen kannoillaan. Poika katsoo kauan tytön perään, kääntää vähän väliä päätään kävellessään. Olen ristitulessa. Edelläni kävelevä tyttö ei ymmärrä katsoa taakseen, vaikka pojan silmät suorastaan huutavat häntä vilkuttamaan. Viimein hän aistii tuijotuksen, heittää lentosuudelman, toisenkin, ja vilkuttaa sitten. Hän on kuin prinsessa Diana, vaikka ei kovin kaunis.

Tunnen silti onnea heidän puolestaan. Mieleni tekisi pysäyttää hänet, kertoa kuinka suloisilta he näyttivätkään siinä suudellessaan, kuinka yksinäinen sydämeni riutuukaan katsellessani moista hempeilyä; sanoa, että oli minullakin kerran joku, mutta ei enää – ja silti olen onnellinen heistä. Tyttö pysähtyy heti kerrostalon kohdalle päästyään, he eivät enää näe toisiaan. Kävelen hänen ohitseen, enkä katsokaan häneen.

Jään ajatuksissani tuijottamaan asuntovälityksen ilmoituksia. Ehkä he ostavat pian yhteisen huoneiston. Tai ainakin vuokraavat. Vaikka eihän yksi yö vielä mitään merkitse. Ehkä he unohtavat toisensa ja jatkavat elämäänsä. Pojan katse – siinä oli muutakin kuin yhden yön sokeaa intohimoa. Ehkä he menevät syömään seuraavalla viikolla.

Tyttö saavuttaa minut. Hän puhuu puhelimessa. En mä tiedä, ehkä. Saa nyt nähä. Hänellä on ujoa hymyä äänessään. Vai onko se välinpitämättömyyttä?

Mikseivät ihmiset ylitä tietä, vaikka vihreä palaa?

-

Hän seisoo mökin pihalla ja katsoo taivaalle. Niska pahassa asennossa, kasvot suoraan kohti korkeinta. Voisi luulla, että lapsi etsii sieltä elefantin muotoisia pilviä, lintuauraa tai karannutta ilmapalloa. Suusta purkautuu huuto, jonka onneton kaiku kimpoaa takaisin kapeikon toisella puolella avuttomina tuijottavista kallioista.
Ne tietävät mitä tapahtuu, ne ovat katselleet jo vuosien ajan. Aina vain katselleet, mikään ei liiku mihinkään. Kesäilta on kaunis, vesi seisoo kuin salakuunnellen. Tuuli on tyyntynyt. Huuto kantautuu varmasti kilometrien päähän. Rannalla ei saa huutaa, isä oli sanonut.
Pikkusisko ja pikkuveli juoksevat ohi. He nauravat. Vesipyssyn piipusta lentävä kylmä, märkä suihku osuisi häneenkin, ellei hän olisi jatkuvasti liikkeessä, taas. Hänen on pakko olla. Hän on ollut sitä jo vuosia. Kuin vartiossa, kuin kävellen pitkin tukikohdan vallihaudan reunaa kivääri pienissä käsissään - ymmärtämättä, että hän voisi itsekin pudota. Tai ase voisi laueta. Se laukeaisi. Lapsi ei osaa ampua, ei vartioida. He nauravat taas, koira haukkuu, se vaistoaa ristiriidan ja on levoton. Miksi he vain nauravat?
Äiti seisoo ovensuussa, sisäpuolella. Hänellä on sylissään iso, painava laatikko. Jos se putoaa, kaikki särkyy. Jos sen pohja pettää, kaikki pettää. Jeesusteippi on kuin heidän elämänsä kulissi. Huolellisesti kiinni liimattu, hauras. Se ratkeaisi koska tahansa. Särkyvän posliinin ääni, kammottavan kirkas. Hän miltei nostaa kädet korvilleen, kunnes huomaa, ettei sitä kuulunutkaan. Ei vielä.
Isä seisoo ovensuussa, ulkopuolella. Ovenkarmit tuskin pysyisivät pystyssä, jollei hän vapisevin käsin työntäisi niitä erilleen kaikin voimin. Jollei hän huutaisi, maailmassa tuskin olisi ääntä. Jollei hän löisi, olisi tuskin mitään, mitä tuntea.
Hän tuntee vihaa. Pelkoa. Ahdistusta. Katkeruutta, surua, pettymystä. Vastuuntunto juurruttaa hänet havunneulasten keskelle, vaikka jalat liikkuvat. Hän polkee niillä vuorotellen, iskee varpaansa kiveen, se sattuu kaikesta huolimatta ja sekin suututtaa. Viha häntä itseään kohtaan läikähtää yli, kuin snapsilasiin kaadettu olut.
Tule pois, äiti, lähdetään. Hän yrittää kaikkensa. Juoksee portaat ylös, maarittelee isää. Isä, lähdetään kalalle. Mennään veneellä. Anna minä ajan isä. Tai aja sinä, saat ajaa. Isä kiltti. Mene nukkumaan. Mene nyt jumalauta nukkumaan. Vittu kuole pois!
Ja heti hän katuu, paiskaa kämmenet suulleen, mutta se on jo sanottu. Anteeksi, anteeksi. Älä kuole isä, älä ikinä kuole. Mutta kun isä taas sanoo rumasti, hän unohtaa koko asian. Päästä äiti pois.
Nyt äiti itkee. Hän sortuu. Viimeinenkin voima hulvahtaa jalkoja pitkin alas ja sekoittuu soraan. Ilma on mustanaan huutoa. Portaat alas, ylös, alas ja ylös, hän kompastuu ja lyö polvensa hirren päätyyn. Hänkin alkaa itkeä, viimeistään silloin. Räkä ja kyyneleet liimaavat hiukset kiinni poskiin, hän hyperventiloi. Mitään ei tapahdu. Ovenkarmit pysyvät pystyssä.
Hän seisoo mökin pihalla ja katsoo taivaalle. Niska pahassa asennossa, kasvot suoraan kohti korkeinta. Ei pilviä, ei lintuja tai ilmapalloja, vaan Jumalaa. Mummoa. Naapuria. Saimaannorppaa. Kun olisi joku. Sanat katoavat. Hän ei pysty enää tuottamaan mitään järkevää.
Lautaset särkyvät.

-

Mä lähdin stadiin, vaihdoin maisemaa. Toiveissani sosiaalistuminen. Tutustuminen. Se verkostoituminen. Miten kävikään?

Asun kaupungin ytimessä. Ihmisvilinässä. Ja olen ehkä yksinäisempi kuin koskaan ennen.

Kaipaan ihmisiä. Kaipaan entisiä kämppiksäni. Kaipaan perhettäni. Ystäviäni. Kaipaan jotakin, mitä en osaa pukea sanoiksi tai kohdistaa mihinkään. Kaipaan vaan. Koko ajan. Oikeasti ihan koko ajan. Ainoastaan ku liikun, en ehdi kaipaamaan. Tai syön. Vetääpä siitä sitten johtopäätöksiä miun arjesta. Liikun ja syön. Siinä sisältöä.

Täällä on kylmä. Ja on vasta lokakuu. Mitä se on sitten, kun tammikuu koittaa?

Leijun. Ilman päämääriä. Pelkään että pimahdan.

Tää yksinäisyys on pahinta.

-

Menneinä päivinä on tullu muutamia asioita mieleen - siis sellaisia, joita pohtia enemmänkin. Mutta erityisesti yks on mietityttäny..

Miua on aiemmin pelkästään ärsyttäny ihmiset, jotka kantaa otsassaan leimaa besser-wisser. Siis ihmiset, jotka luulee tietävänsä kaikesta kaiken. Menivätpä he minne vaan, tekivätpä he mitä tahansa, aina he ovat asiantuntijoita ja oikeassa. Kyllähän sellasen seuraaminen risoo ketä tahansa.

Mutta nyt oon oivaltanu, että sellasena kaikkitietäjänä ois helvetin paljon helpompaa. Aina olis itseluottamusta. Koskaan ei tulis mietittyä, että mitä jos en pystykään tähän. Ainakaan tietoisesti siis. Voihan olla, että kyseinen käytös saa alkunsa jostain alitajunnasta, jossa ihminen on kaikilta muilta (ehkä myös itseltään) salaa epävarma, mutta ainakaan se ei näy päällepäin - koskaan. Päinvastoin; aina löytyy sitä järkkymätöntä tietämystä ja ennen kaikkea juuri sitä luottoa.

Sitten on taas meitä, jotka ei usko itsessään oikein mihinkään. Se on raskasta. Ja mistä ihmeestä sekin tulee.. Kun ei oo mitään syytä olla uskomatta. Kaikki on aina menny ihan hyvin, lopulta. Ja silti aina ensimmäinen sana tai ajatus on "En mie ossoo" tai "En mie tiiä" tai "Joo mutta..".

Niin. Kun ois niin paljon helpompi olla ja mennä. Eikä aina ajatella, että mitä jos. Olla vaan olevinaan, niinku luottas itteensä. Jos ei siihen kerran aidosti pysty.

Mihin tää vielä päätyy..

En aio ajautua uudelleen mihinkään täyden masennuksen poluille. En. Ehkä se on tää syksy, ku saa miettimään kaikkea..

Mutta oon oppinu jotain. Nimittäin sen, että itselleenkin voi sytyttää kynttilän. Siinä se palaa. Ja on ihan kaunis, vaikkei kukaan muu sitä näekään.

Miun piti kirjottaa jo pari päivää sitten, tismalleen 17.10. Päivänä jona täytin komeat 22 vuotta. Huh, tuntuupa oudolta "sanoa" se.

Synttäripäivät on aina sellasia vuoden isoja pisteitä. Siis nykyään, kun on "aikuinen". En kyllä tunne itteäni sellaseks, vaikka varmaan pitäs. Mutta niin. Ne on sellasia päiviä, jotka jotenkin painostaa merkkaamaan itsensä muistiin. Miksi? No, koska sillon aina tajuaa, että tämä hetki ei tule enää ikinä takasin. Se on tässä ja nyt.

Että semmosta. Täysin siis vuosia.

Ahdistaa kai entistä enemmän. Kysymyksiä pyörii päässä. Missä miun pitäs olla? Mitä tekemässä? Kenen kanssa?

Ja miks en vaan osaa olla ja nauttia?

Koko ajan kaipuu jonnekin, jotakin. Jonkun luo.

Ei ole täysi olo, ei.

-

hän kävelee vastaan
niin kuin siinä ei olisi mitään kummallista:
höyryävä laatikko sylissään
fantasia
ei sen enempää

heitä on muitakin
hymyilevät kasvot ikkunoissa
perheitä, pariskuntia, rohkeita yksinäisiä
kaikki tehneet valintansa
tuosta vain

he ovat jättäneet jälkensä
roskiksen viereen, kadulle, puistoon
vain kääreitä jäljellä
kaikista synneistä
ilolla nautituista

ne kutsuvat minuakin
halu valuu alas portaita
avonaisista ovista
toinen toisensa jälkeen
minä näen vain
lukittuja ovia

ehkä kerran
minäkin voin valita
kävellä vain sisään
julistaa toiveeni
se olisi vaatimaton
ja kuuluisi

KEBABRULLIA
PIZZAA
IRTOKARKKEJA
JÄÄTELÖANNOKSIA
SUKLAALEIVOKSIA

ja jäljelle jäisi vain
käärepaperi

-

Näin viime yönä aika kaihoisaa unta. Se tuli varmasti siitä, kun illalla puhuttiin äitini kanssa puhelimessa pikkuveljestäni. Sen nykyinen työnantaja on täys paskapää; puhuu kylillä perättömiä veljestäni, koska on ite niin paineessa oman puljunsa kanssa. Vierittää syyt kätevästi nuoren työntekijän niskoille. Kuinka tämä ei mukamas saavu ajoissa työpaikalle, käyttää työtuntinsa puhelimen räpläämiseen yms. Että pistää vihaks. Lisäksi pikkuveli oli kuulemma päätyny eroon tyttöystävänsä kanssa, mikä on kyllä sääli. Tosin en epäile, etteikö veli löytäs itelleen "kunnon naista"; se kun on kaikinpuolin hyvä tyyppi.

Näin siis unta. Oli joulunalusaika ja oltiin vanhassa kodissani valmistelemassa juhlaa. En ihan tarkalleen muista, mitä kukakin siinä hääräili, omia tohinoitaan, mutta veli oli siinä unessa kuitenkin hyvin selvästi se oma pikkuveljeni, jota en ole nähny enää vuosiin. Se sama äitin poika, joka jatkuvasti haki muilta hyväksyntää, kun isä kohteli toisinaan aika kehnosti ja siskoillakin oli omat juttunsa.. Kun sitten heräsin, tajusin kuinka kovasti kaipaan veljeäni. Tekis mieli sanoa se sille, mutta se on nykyään sen tyyppinen, ettei kuuntele hempeilyjä yhtään. Ei varmasti varsinkaan nyt, kun on likkakaverinkin kanssa menny miten on menny..

Äh. On kyllä toisaalta ikävä kotiin.

Miusta on viime päivinä tuntunu, etten kuulu oikein mihinkään. Yliopistossa on alkanu muodostua kuppikuntia, mikä on tietty ihan luonnollista, mutta jotenkin kummasti oon jääny niiden ulkopuolelle. Tai niin ainaki kuvittelen. On aika karua huomata, ettei kuulu johonkin porukkaan. En tiiä mistä se johtuu; ei kai kyse voi olla ainoastaan siitä, että oon muita vanhempi ja jatkan opintojani, ku muut alottelee.. En usko.

Ja mikä pahinta, tällä hetkellä tuntuu etten saa ees vanhoihin ystäviini mitään yhteyttä. En tiedä mitä on tapahtunu. On tosi rankkaa joutua koko ajan kovasti yrittämään tunteakseen, että tää on miun porukka ja tähän kuulun, miusta pidetään juuri tämmösenä ja olen tervetullu mukaan. En oikeasti tiedä, mikä tilanne on. Kuvittelenko vaan kaiken vai oonko oikeasti jotenki putoamassa kärryiltä..

Voihan olla, että tää johtuu vaan siitä, että oon viime päivinä viettäny paljon aikaa myös yksin. Se ei oikein sovi miulle. Sisälle tuntuu patoutuvan kamala määrä asioita, ja sitten ku ne purkautuu kerralla yhden ystävän niskaan (siis ne voi olla ihan vaan positiivisia juttuja - tai vaikka vaan kuulumisia tai päivän tapahtumia) niin sitä tuntee ittensä ihan hölmöksi. Ja ehkä just se oma hölmöydentunne saa aikaan sen olettamuksen, että nyt muutkin pitää miua ihan kahelina..

Pitäsköhän vaan rentoutuu?

On vaan niin kovin ikävä.. Kaikkia.

-

Noh.. Oli aika rankka viikonloppu. M teki eilen ison teon, kun kutsui miut luokseen juttelemaan. Se antoi rohkeutta mennä yheksältä nukkumaan. Ei huono valinta: tänään oon jo siivonnu ja palauttanu pari koulutehtävää. Ja tiedän jo, mitä teen iltapäivällä. Ainakin jossain määrin tiedän.

On aika vaikeeta totutella asumaan yksin. Näköjään, kuitenkin, vaikka alkuun se tuntu niin helpolta. Tai ei yksin asuminen, vaan yksin oleminen - se on haastavaa. Kun on aina ollu joko perheen tai kämppäkavereiden ympäröimänä. Ja kuitenkin niissäkin aina joku ärsytti. Kaikessa on puolensa.

Ens viikolla miun on pistettävä työasioita kuntoon. Mielessä on pari juttua, joita aion kepilläni kopasta. Etenkin näin viikonloppusin ehtis vallan mainiosti tekemään jotain järkevääkin. Eikä pelkästään lukemaan Kalevalaa. Saattaa muuten olla, että hieman oikasen kyseisen teoksen kanssa..

Kiva kun tulee maanantai.

-

Sori Nykäsen Matti, mutta kyllä aamu on ihmisen parasta aikaa. Vielä parempi ois, jos ois kerenny ulos reippailemaan kirpakkaan syysilmaan, mutta olipa kerrankin aika ihana maata sängyssä edes muutama minuutti heräämisen jälkeen. Liekö viime päivien runomaailmaan uppoutumisella osuutta tähän pysähtymiseen oppimiseen..

Eilen yks luennoitsija intautu puhumaan Carpe diemistä: sen merkityksestä ihmiselämälle. Siitä, mistä se kumpuaa ja mikä on muistiorganisaatioiden tehtävä tämän tilan saavuttamisessa. Sen oivalluksen, että elämä on tässä ja nyt, seize the day, ennen kuin kuolet.

Se oli kyllä ihan hieno puhe. Mutta yhtäkkiä tajusin, että niinpä, se taitaa koskea myös minua. Sillon alko kurkkua puristaa ja kyyneleitä vastaan joutu taistelemaan ihan todella.

Hmm. Niin. Tätä voisin pohtia lisääkin, mutta näemmä on tartuttava hetkeen, koska aamun ensimmäinen demo alkaa ihan kohtsillään. Ehkä palajan asiaan..

Hups..

Sattuneesta syystä kirjoittaminen käy tänään (ja todennäköisesti jokusen päivän myös tästä eteenpäin) tavallista verkkaisammin. Käytän nimittäin hieman rajoittunutta noin nelisormijärjestelmää normaalin kuusisormijärjestelmäni sijaan. Vasemman käden etu- ja keskisormi on teipattu kiinni toisiinsa, joten ne ovat auttamatta pois pelistä. Tai ainakin ne on laskettava yhdeksi sormeksi siinä, missä ne normaalisti ovat varsin tehokas kaksikko.

Olen ennenkin ollut keittiössä hieman malttamaton. Silloin kun on nälkä, ei lähdetä enää kauppaan, ryhdytä pyörittelemään hanhenmaksapalleroita tai pistetä makaronilaatikkoa uuniin. Silloin on saatava jumalauta ruokaa. Ja heti.

Tähän asti pahin jäisten elintarvikkeiden operoinnin yhteydessä sattunut onnettomuus on ollut ikävä lähinnä sen elättäjäni puolesta, joka oli ostanut sen hienon kokkiveitsen, jonka terä katkesi siihen ankkajäisten mansikoiden rasiaan. Metalli ei ollut riittävän kestävää ajatellen marjojen kampeamista irti toisistaan. Onneksi terän palanen kuitenkin löytyi punaisten palleroiden seasta, eikä päätynyt kenenkään sisuksiin. Silloin tiedossa olisi todennäköisesti ollut sairaalakeikka jo paljon ennen tämänpäiväistä tapausta.

Otin pakastimesta leipää. Sellaista Reissumies-tyyppistä, tiedäthän; sellaista, jonka palaset täytyy irrottaa toisistaan. Jäätyessään puoliskot kuitenkin takertuvat toisiinsa erityisen hanakasti. (Ne kannattaa ehdottomasti irrotella valmiiksi jo pakastusvaiheessa, jolloin myöhempi paahtaminen helpottuu huomattavasti.) Olin onneksi noheva. Tiesin, että jos koko leivän laittaisi mikroon, olisi se myös syötävä kokonaan. Halusin vain toisen puolikkaan, joten tämä vaihtoehto ei tullut kysymykseen. Jos viipaleita taas yrittäisi repiä irti toisistaan, ne repeäisivät. Oli otettava hyppysiinsä riittävän jämerää kalustoa edellä mainitut fysiikan lait huomioon ottaen. Tiskipöydällä komeili salaatinleikkuun jäljiltä varsin tehokkaan näköinen, kookas veitsi.

En ajatellut sen enempää. Leipä nojalleen kämmenelle ja varovaista terän hivuttelua viipaleiden väliin. Ei riittänyt. Sihti kohdalleen ja kunnon tirvaisu. Leipä putosi tiskialtaaseen. Punaista. Paljon.

Kunnon viiltohaava. En ollut tiennytkään, että kehostani löytyisi sellaisiakin kudoksia. Ei ihmistä ole tarkoitettu näkemään sellaista.

Talouspaperia kunnon tollo. Puristus. Pitäisi tyrehtyä. Kurkistus tollon alle. Heikotusta. Lisää punaista. Vuotaisinko kuiviin?

Helkkari, edes laastaria ei ollut. Saati sitten minkäänlaisia asianmukaisempia sidetarpeita. Lilli. Auta. Apua. Kännykkään kaiutin päälle. Toisella kädellä piti puristaa onnettomuuden kohdannutta raajaa. "Jalat ylös, seinää vasten, ja sängylle selälleen. Et kuukahda siihen. Purista sitä. Mie tuun."

Meni ehkä minuutti, kaksi. Lilli tuli. Juosten. Juoksuaskeleet porraskäytävässä. Itkin huojennuksesta kuin pikkulapsi. Enkelini!

Pikainen tutkimus kriisin tasosta osoitti, että jäisin henkiin. Mutta haava vaatisi todennäköisesti tikit; luultavasti kaksi ommelta. Sairaanhoitajani kyyditsi minut pyöränsä tarakalla sairaalaan päivystykseen. Polki saatana ylämäetkin. Ja minä pitelin kädestäni kiinni, ettei se irtoaisi. Saatanan pölvästi. Ajattelin vaan sitä veistä. Miten olinkaan onnistunut..

Sitten kaikki oli äkkiä hyvin. Nätit kaksi tikkiä, aivan kuten hoitajani oli arvioinut. Sievä side. Ja kunnon puudutus. Sain kumihanskoja suihkua varten. Ja kirurginterän. Tikinpoistoa varten siis, tietenkin, sairaanhoitaja painotti. Annoinko jo olettaa, että minut olisi syytä pitää kaukana teräaseista?

Kokemuksen Otin siitä vaarin -osio:
1. Kun tulin kotiin, ne lepäsivät siinä, tiskialtaassa. Toisistaan kauniisti erilleen kellahtaneet vaaleat leipäviipaleet. Ilman väkivaltaa tai verta. Yksinkertaisesti sulaneet irti toisistaan. Ahneella on siis verinen loppu.
2. Ei ole monella sellaista ystävää. Sellaista, joka jättää sen, mitä oli juuri tekemässä. Tulee minuutissa-kahdessa paikalle. Unohtaa koko aiemmin suunnitellun ohjelmansa kyseiselle illalle ja lähtee polkupyörällä sotkien kyyditsemään potilasta saamaan hoitoa. Lupaa huolehtia tikkien poistamisesta. Eikä edes vittuile siitä, miten typerästi potilas oli jälleen toiminut. Vaan ainoastaan toteaa arvanneensa jo hälytyspuhelun sisällöstä, minkä asteinen tapaturma on kyseessä. Vain sillä perusteella, että todella tuntee potilaansa. Jo niin monesti hoidetun.

Häpeää ja kiitollisuutta yhtä aikaa. Hämmentävää.

Naapurisopua ylläpitämässä

Sitä vois tässä kertoa niin paljon muustakin, mutta nyt keskityn alakerran herra räppäriin. Kun hän sitä niin kovasti tuntuu vaativan..

Eilisiltana olin juuri istahtanu mukavasti ruokapöytäni ääreen, omalle tuolilleni. Sylissäni lämmin, ihana kupposellinen herkullista kaurapuuroa kaikilla höysteillä. Televisiosta tuli mielenkiintoinen ohjelma. Olin rauhani seesteisimmillä kukkuloilla, kunnes se alkoi. Selvästi alakerran asukin terassin ovesta minun pikku asuntooni kantautui hirveä jumputus.

Laitoin telkusta äänet pois ja totesin hypoteesini oikeaksi: terrorismi tosiaan sai alkunsa alakerrasta. Paiskasin terassin oven kiinni (olin sen siis metelin lähteen paikantaakseni avannut) ja yritin keskittyä puurooni. Onnekseni mökä hiljenikin hetkeksi. Mutta vai hetkeksi - alkaakseen taas uudelleen. Perkele.

Olin juuri käynyt suihkussa ja kiskonut päälleni ihanan yöpaitani, mutta eihän siinä auttanut kuin riisua se ja vaihtaa päälle jotakin säädyllisempää. Olin nimittäin jo kerran käyny naapurin ovella yökkärissä..

Soitin kelloa. Kolinaa. Pitkä, arviolta 30 ikävuotta lähestyvä amismies avasi. Häntä saatteli sangen sankka savu ja haju, jonka arvelen olleen lähtöisin kärventyneestä lohikalasta.
- Tuota. Olen jo kerran käynyt tässä ovella moikkaamassa ja sanon edelleenkin, että pitäkää se parvekkeen ovi ees kiinni, jos haluatte soittaa sitä musiikkia noin kovalla. Mie en nimittäin jaksa kuunnella tuota jumputusta.
- Öööh. Mä en ees hirveemmin asu täällä.
- Vai niin. No välittäisitkö sanan sille joka asuu? Ettei tarvii ottaa yhteyttä isännöitsijään. Kiitos hei.

Väliäkö sillä, asuuko hän siellä "hirveemmin" vai ei? Oikeuttaako se "vähemmän hirveemmin" asuminen terrorisoimaan naapureiden rauhaisaa kotielämää?

Minusta ei.

Alakerran ukkelin, tai sen hirveemmin siellä asuvan, ketä heitä nyt onkaan, ois syytä vähän miettiä bassojensa volyymitasoja. Eikä vaan miettiä, vaan vääntää niitä ihan aktiivisella otteella pienemmälle. Muuten saattaa käydä näin: http://www.pakkotoisto.com/yleinen-keskustelu/14043-jaeynaeae-naapureille/

"Niksi: Kuse uunipellille, pistä pelti pakkaseen. Saat käteviä kusilevyjä jotka on kätevä työntää vittumaisen naapurin postilaatikkoon."

-

Täällä ollaan, Jyväskylässä! Voih, mistä aloittaisin..

No asunto. Se on hyvä. Oikein sievä ja viihtyisä nyt, kun tavarat alkaa olla paikoillaan. Tykkään tästä kyllä. Rahanmeno - se hirvittää, mutta.. Ei mennä nyt taas siihen. Oikein söpöä.

Kaupunki. En ole ehtiny vielä ihan kauheasti tutustumaan, tietenkään. Vähän hömppäilly ulkosalla, tuossa kaupungilla ja kuntosalille pyöräilly. Yliopistollakin vähän pyöriny, en niinkään sisätiloissa mutta ruokalat tiedän jo. :D Vaikuttaa mukavalta paikalta tämä Keski-Suomi. Rakastan tuota kävelykadun vilinää. Miten voikin olla niin virkeää? Savonlinnaan ja sen uneliaisuuteen tottuneelle tää on unelma.

Ja sitten: koulu. Kääk. Kävin eilen hakemassa opiskelijakorttini ja kalenterin ja liikuntatarran ja sellaista. Sitten kävin Suomen kielen amanuenssin juttusilla, näyttämässä aiempien opintojeni todistuksia. Täti täräytti miut pikapuoliin takaisin maanpinnalle. Se sanoi, että voit alkaa toki rakentamaan suoraan maisteria näiden aiempien lukujesi päälle, koska olet jo kandi. Mutta eipä sellaisilla kasvatustieteen kandi - filosofian maisteri -papereilla minnekään käytännössä työllisty.

Ja sitten tajusin, mistä tässä on kyse. Yliopisto ei ole paikka, jossa opiskelijalle näytetään valmiiksi tallattu polku, jota pitkin raahustaa halki opintojensa tiheän viidakon. Ehei. Täällä pitää tietää mitä haluaa. "Mikä sinua kiinnostaisi?" En minä tiedä! En vieläkään. Oon jo kunniakkaasti valmistunu yhteen ammattiin, jota en tällä hetkellä halua tehdä. Nyt tulin kouluun suurimpana syynäni se, etten osaa tehdä muutakaan, ja tämä kielipuoli nyt oli se ainakin jonkin verran kiinnostava vaihtoehto. Ja nyt totuus on se, että miun on alettava valitsemaan opintoja ja kursseja, jotta saan kasaan riittävästi opintopisteitä Kelan tukia varten. Käytännössä asialla on kiire siis rahan takia, ei miun valmitumisen tai halujen takia.

Ressaa, voin kertoa. Jo nyt, vaikka koulu alkaa vasta ties millon, ja ensimmäinen infokin on vasta parin päivän kuluttua.

Toisaalta tutorit kyllä lohdutteli, että ottakaa rennosti, kaikki selviää. Mutta kun se "kaikki selviää" on tarkotettu lähinnä niille, joilla on unelma-ammatti. Ei se ole tarkotettu kertomaan miulle, että joku tekee päätöksiä miun puolesta. Äitiiiii.

No mutta sitten: muu elämä. Ai pirulauta.

Kävin tosiaan tutustumassa siihen kuntosaliin, jolla saan käydä tämän lukuvuoden ajan. Lisäksihän pian alkaa myös ohjatut ryhmäliikunnat, joihin aion myös osallistua, siellä näytti olevan ainakin tanssia ja voimatreenejä! No mutta siellähän oli sitten mukavan oloisia ihmisiä. :> Aika tutusteluahan tuo treenaamisen osatla oli - osa niistä vehkeistä oli miulle ihan vieraita, mutta sain jotain tehtyä kuitenkin. Ja nythän on oivallinen tilaisuus kysyä apuja, kun siellä käy muitakin.. Ei ois pahitteeks muutenkin avata suutaan, ihan verkostoitumismielessä. Öhöm. Mutta avara ja hyvän oloinen kuntosali.

Sitten poljin koululle ja kävin kattomassa ruokaloiden tarjontoja. Menin yksin lounasravintola Lozziin ja latasin lautasen täyteen kreikkalaista lihapataa. Melkein taas itkin ruokapöydässä kun tajusin, miten hienosti miun asiat on. En itkeny, mutta nyt kun palasin takasin siihen hetkeen, kyyneleet tuli. Helvetti että mie oon tehny ison työn itteni kanssa. Ja nyt oon kunnossa. Oon niin onnellinen siitä. Haluaisin vaan, että joku joskus kiittäis minua siitä. Joku muukin ku mie ite. Kaipaisin sitä.

Huh, noniin. Ryhdistäydy.

Tässä siis on keksittävä tekemistä melko itekseen vielä sinne torstaihin asti, jolloin meillä on ensimmäinen kokoontuminen opiskelijakavereiden ja tutoreiden kanssa. L lähtee viikonlopuks kotiin jo torstaina, joten en pääse lähtemään ainakaan samassa kyydissä. Voisin toki jäädä tänne ja lähtee vaikka yksin käymään vähän kaupungilla. Se oiski jotain se..

Voiskin kattoa vähän kalenteria tässä, että mitä ens viikolla on luvassa. Jos tuolta yliopiston sivuilta löytää jotain..

-

Kaikkea uutta ja ihmeellistä. Mutta ei niistä nyt. Niistä myöhemmin.

Sen sijaan sain viime yönä piristävän ajatuksen.

Istuin yökusella. Ja sitten se välähti.

"Kiitti. Sen wc-paperirullatelineen asentamisesta nääs. Nykyään tulet aina mieleeni, kun istun paskalla."

Pieni mollaaminen on joskus paikallaan.

Pakkopaikka

Nyt asetun. Ja kirjoitan jotain ylös. Eihän tästä mitään tule, että sitä mukamas pitää päiväkirjaa, ja aina on liian kiire kertailla asioita. Toisaalta olen tilanteeseen tyytyväinen, kuten jo vähän tuossa aiemmin pohdiskelinkin. Olen alkanu elää oikeasti, en vain paperilla.

Tuolla on tullu syksy. Vettä sataa. Sitä on ihan mukava katella ikkunasta, kun ei tarvii kastella itseään. Tosin miun pitää vielä tänään kantaa peräkärrillinen (vajaa - koska itse sen myös täytin ;) ) puita liiteriin, joten sais kyllä loppua jossain vaiheessa tuo tihuutus. Mutta kiirettä ei ole..

Tulin aamulla mökiltä. Käytiin eilen äitin ja H:n kanssa ostoksilla. Rikastuin ikioman telkkarin ja epilaattorin verran. Äiti osti itselleen vanhan klaffilipaston, jota se varmaan tälläkin hetkellä hioa kalttaa mökillä aivan intoo pinkeenä. Hieno siitä tuleekin, voi olla että miulle iskee ihan kateus. Mutta miulla on asunnolle vietäväksi äitin vanha, kirkkaankeltainen piironki, joka sekin on miusta tosi hieno! Oikein retro. Taidan istuttaa sen uuden telkkarini siihen päälle, jos hennon. Se kun vähän vie makua kyseiseltä huonekalulta, jos sen peittää nykymaailman kommervenkeillä. Tai kunhan nyt kattoo miten se siihen istuis.

Niin, mökillä olin mieki pari viimestä yötä. Voi että siellä on mukavaa. Eilenkin kaupunkireissun jälkeen grillattiin (voi mitä herkkuja: grilliribsejä kera savusoosin, sinihomejuusto-herkkusieniä, savumuikkuja, kaalikääryleitä ja jälkkäriks Jalokahvia ja mokkapaloja, paljon, koska kävin eilen moikkaamassa kavereita torilla ja sain sieltä vähän herkkuja mukaani - ja siitä puheenollen, meillä pitäs olla huippuhauskat lopettajaisetkin vielä tänä kesänä, toivottavasti ne toteutuu, odotan kovasti!), sitten kävin saunassa ja uimassa. Saimaan vesi on kyllä viilentyny jo huomattavasti, mutta jääpähän ainaki raikas olo. Ja voi miten pehmeät hiukset saa, kun pesee ne järvessä. Huom. Täysin biohajoavalla shampoolla.

Perjantaina on aika lähtee katsastamaan Jyväskylän tilukset: 24-neliöinen koirankoppini, jossa on parkettilattiat, uusittu kylppäri ja terassi. Ja suolanen hinta! Onhan siinä tietenkin, kun kerran keskustaan halusin. Mutta käytännössä se tarkottaa sitä, että alan tän kuun puolivälistä lähtien käyttää kallisarvoisia perintömarkkojani silkkaan arkeen. Kaamea ajatus, mutta niin kai sen kuuluu mennä. Mietitäänpä, että alkaisin pihistellä elämääni ja jättäisin vaikka koko opinnot väliin. (Voisinhan toki mennä töihin lastentarhanopettajan papereillani, mutta eläisinkö sillon omien halujeni mukaan? EN.) Tienaisin varmasti ja voisin laittaa rahaa jopa sivuun, mutta.. Samalla mahdollisuudet näiden varojen mielekkääseen käyttöön tulevaisuudessa (eli se, jota varten haluisin niitä nyt säästää: perhe, omakotitalo, auto jne. sijoitukset) vois jäädä saavuttamatta. Näin se on nähtävä. Nyt on elettävä tätä elämää, tässä hetkessä. Ei täältä kukaan pennosiaan mukanaan vie.

Syksy tietää kaikkea uutta, jännittävää ja hauskaa. Uusi kaupunki, uudet opinnot, oma asunto, uudet tuttavuudet, varmaan kauheasti fuksibiletystä (ouuuh :D), paljon uutta opittavaa. Voi olla, ja onkin niin, että tästä alkaa aivan uusi vaihe miun elämässä. Taas. Miten miusta tuntuu, että viimenen vuos on ollu yhtä uutuutta kaikki. :) Se on hienoa..

Kyllähän nuo asuntoasiat mietityttää jatkuvasti. Tuon rahan lisäksi se, että vuokrasoppari on tehtävä heinäkuun loppuun saakka, näin alkuun. Joskus niillämain alkaa ko. talossa putkiremppa, jonka kesto on tuntematon. Ja voi olla, että haluun muutenki ens vuonna muuttaa jo toiseen asuntoon, ihan tuon vuokran vuoksi. Joten kesätyöt ois löydettävä sitten Jyväskylästä. Mitä haluaisin tehdä? Lastentarhanopettajan hommista hankkis mukavasti, mutta saisko niitä kesäaikaan sitten - se on toinen tarina. Kunnat kun pyrkii pyörittämään kesähoidon omalla henkilökunnalla, ei satunnaisilla sijaisilla. Se kun tietää aina lisäkustannuksia..

Sataa edelleen. Mites se puunkanto?

Ps. Viime päivinä on tullu paljon sellasia hetkiä joina oon aatellu, että "Tämän haluan muistaa sitten talvipakkasilla." Viimesin oli eilen, kun pulahdin järveen kovien löylyjen päätteeksi. Ja kun istuin yksin hiljaisessa, hämärässä mökissä sohvannurkassa lukemassa hyvää kirjaa. Talvi tulee vielä. Mutta on siinäkin paljon mukavia asioita. Ehkä erityisesti tänä vuonna..

-

Meillä on hiljennytty. Näköjään. :)

Olen käyny sillon tällön kurkkimassa blogiani itse, mutta ei tänne - kumma kyllä! - kukaan ole mitään kirjotellu. Pitänee ottaa asia käsittelyyn heti kun tuntuu ehtivän.. Esimerkiksi huomisaamuna.

Nyt vietän nimittäin itseni kanssa erittäin laadukasta lauantai-iltaa. Ah.

Kesähulinoita

Kiirettä on pitäny. Ei oo liiemmin ollu aikaa kirjotella mitään - blogia tai mitään "kevyempääkään". Mutta kuten totesin yhdelle kaverille: olen kyllä paljon mieluummin olemassa oikeasti, kuin paperilla tai näytöllä tekstin muodossa. :)

Aika on menny töissä. Oon tehny täysiä päiviä, joskus vähän ylikin, ja ainakin toistaseks virtaa on riittäny. Joskus ja useimmiten jopa niin paljon, että jo ennen työpäivää oon lähteny viilettämään kaupungille aamulenkille. (Ostin muuten kalleimmat lenkkarit ikinä, plus omat, muotoillut pohjalliset niihin, ja toistaseks olen ollu erittäin tyytyväinen. Tosin tällä hetkellä jalkapöydät on aika hellät, ilmeisesti sorkat totuttelee uusiin kenkiin. Ei paljoo siedä kiristellä nauhoja. Ja L:lle tiedoksi: miulla tosiaankin oli sitä ylipronaatiota jonkun verran, joten oikein analysoit! :) ) Ja monesti työpäivän jälkeen oon käyny salilla, mutta vaan sillon, kun on huvittanu ja aikaa on ollu. Myös terasseilla on notkuttu aika paljon, mutta siitä valitettavasti kärsii jaksaminen hyvin nopeasti. Voih, miten houkuttelevaa siellä ois istua vaikka joka ilta.. Ihmisiä on niin paljon, sää niin ihana, Savonlinnan sataman tunnelmasta puhumattakaan. Ja virrasta vielä: miun unirytmi on aika omituinen. Eilen menin ensimmäiseen aamuvuorooni puoli kuuteen. Vietin koko yön jossain kummallisessa valmiustilassa, ja silmät rävähti auki aamuyöstä klo kolme. Että semmosta. Ja päivä olikin aikamoista hulinaa. Meitä on töissä hyvin värikäs porukka, vaikka hyvin kemiat yhteen pelaakin, ja tällä kertaa miun kanssa aamuun sattui juuri ne kaks vähän hitaampaa tyttöä. Uaaah että meinas välillä pipoa kiristää. :D Mutta toivottavasti jatkossa jakaantus vähän tasasemmin nuo työvuorot siihen nähden..

Joo, kuten huomataan, työasiat näemmä on aika pinnalla. Tottakai. Täyttäähän se aika ison osan miun päivää. Esimerkiks koulujuttuja en oo kerenny miettiä. Aina välillä joku kysyy, että koskas ne tulokset tulee. Ja sitten sitä muistaa että ainiin, tosiaan, se koulu..

Ja olihan tässä vähän muutakin. Pääsin kokemaan pienen, kevyen kesäromanssinkin. Joka jäi hyvin pieneksi. :D Mutta miulla on, ihme kyllä, tosi hyvä olo. Keskustelin asiat halki itteni kanssa jo A:n jälkeen, joten käsitän, etten menetä itsestäni mitään, vaikka ihmisiä tulee ja menee. Ja sitäpaitsi, jos nyt vielä helpotetaan tätä, niin oikeastaanhan kyse ei ees ollu mistään romanssista. Muutama ilta terassilla jne. Olen siis edelleen oma, ainutlaatuinen itseni, vaikka (tämäkin) kaveri osottautu.. Mieheksi. Tai vähän kypsymättömäksi sellaiseksi. Joka tapauksessa kaikki on hyvin. Onneksi tuli tuokin kokemus vastaan. Ja tuttavuus. Elän innolla kesää eteenpäin.

Torilla on muuten nähty jo paljon julkkiksia. Juha Veijosesta se alko, tosin se käveli vastaan Sittarissa. Sitten tuli Arto Nyberg ostamaan kahvia. Seuraavaks palvelin Helena Lindgreniä ja hänen homoystäväänsä (?). Jani Toivola käveli ohi ilmeisesti poikaystävänsä kanssa. Olikohan vielä muita.. Ei ehkä tähän mennessä. Mutta alettiin pitää julkkisbongauslistaa, joka varmasti tulee täyttymään vielä tänä kesänä. Niin, Mikko Alatalo, sekin kävi! :D Tosin en itse häntä nähny, harmi. Ne siniset lasit ois ollu aikamoinen kokemus livenä.

Niin ja vielä yksi juttu. Meillä on asioinu alusta asti yks turkkilainen nuorimies, joka kertoi olevansa töissä oopperassa. Se käy torilla lähes päivittäin kahvilla. Yhtenä päivänä otin sen sitten juttusille, kun tytöt oli mainostanu, että oopperatyöntekijöiltä kannattas ruinata lippuja eri näytöksiin. Kerroin, etten oo ikinä ollu oopperassa ja että olisin hyvin kiinnostunu (mitä alan todella olla, viime kesänä ei huvittanu vielä ollenkaan) näkemään ja kuulemaan jonkun, ihan sama minkä, koska olen näissä asioissa "totally virgin". Ja eilen tää mies, Jan muistaakseni, oli sitten käyny tavottelemassa minua kun olin jo lähteny töistä (sen hirveän kiireisen aamupäivän jälkeen), ja hänellä ois ollu miulle asiaa. Nyt jännätään, mitä sieltä tulee. Oisinko saanu lipun oopperaan? Ja jos olen, onko niitä vaan se yksi kappale? Menenkö yksin? Se se ois jotain.. Ihan menee kylmät väreet kun ajattelen.

Ens viikonloppuna on soudut ja miulla on sunnuntai vapaa. Jos näkis ystävättäriä ja herrasmiehiä kotikontujen suunnalta. Ainahan niitä on ikävä.

Mutta ensin on tehtävä naisen työ. Vielä tää päivä, perjantai ja lauantai-aamu. Huominen on vapaa ja äiti ja veli tulee tänne asioille. Jos viettäs äitin kanssa kaupunkipäivän. Vois viedä sen torikahveille. ;)

En halua ajatella, että kesä muka ois jo yli puolenvälin. Ja toivokaa nyt hyvät ihmiset, että elokuullekin jää niitä helteitä!

-

Päivän ajatelma: Voihan niitä vanhoja, jo koppuraisia leivonnaisia aina mikrossa vähän lämmitellä, mutta liekö nuo tuoreen veroisia?

Eli kaikkea hyvää sinulle, mutta.. Oot kyllä aika perseestä.

Ei ole enää ollu ikävä. Eikä tule.

-

Hyvin menee, mutta menköön! :)

Sataa vettä ja miulla alkaa työt kuudelta. Iloista!

No oikeesti. :)

Kesälaidun

Kesä on alkanut. :) Virallisesti, officially.

Muutin lauantaina kaupunkiin omaan, lopulta sittenkin ihan kivaan yksiööni. Tässä on tilaa, plussana iso parveke. Valoisa ja erittäin kuuma kämppä. Tosin nyt on onneks pari päivää luvassa vähän viileempää, mikä ei asumisen puolesta oo ollenkaan hullumpi juttu. Ei tarvii öisin kieriskellä lämpöhalvauksen partaalla. Hienot maisemat täältä kolmannesta kerroksesta on myös, ja se kyllä helpottaa lämpimämpinä kausina.

Työt on alkanu mallikkaasti. Jo lauantaina, heti muutettuani, pääsin alottamaan. Sunnutaikskin ahtauduin väkisin töihin, ihan vaan jotta ois tekemistä eikä se tuplapalkkakaan hullumpi motiivi ole.. :> Työporukka tuntuu huipulta. Oon jo kaverustunu parin tytön kanssa enemmänkin. Heti lauantaina käytiin toisen kanssa rannalla töiden jälkeen löhöämässä ja suut kävi koko sen parituntisen aivan taukoamatta. Illalla toinen tyttö poikaystävineen liittyi seuraan; käytiin jäätelöillä ja terassilla yksillä kesänalotusjuomilla. Uskon, että tuolla jengillä työnteko on hauskaa. :) Sitä se on ollu jo. Toki on selvää, että väsyneenä sitä tulee erimielisyyksiäkin, kun siinä pienessä, kuumassa tilassa pyöritään kaikki kuusi(?), mutta sillon on todettava, että asiat kinastelee, ei naiset. :) Ja aina on oltava avoin ja kerrottava, jos joku vituttaa. Ei sitten tarvitse erikseen ryhtyä putsailemaan ilmaa. Enkä usko, että noiden tyttöjen kanssa sellaseen ois muutenkaan tarvetta.

Salillakin kävin eilen tutustumassa, kun sen uuden kortin kerran LadyLinelle niin hurjan edullisesti sain. Onhan tuo aika neitien sali.. Latasin painoja triplastis sen minkä normaalisti ja ihmettelin, kun ei mikään tunnu missään. No, eipä ne sitten kiloja tietenkään ollukaan, vaan jotain muuta, en tiedä mitä. Omituista. No, tyhjää parempi joka tapauksessa. Menen kyllä tänäänkin, jos suinkin jaksan. On se niin oivaa nollausta töiden jälkeen. :)

Eilen olin kyllä aika väsyny, mutta se johtu pitkälti siitä, ettei siinä työpäivän aikana tullu syötyä riittävästi. On vielä vähän sovittelua noiden ruokataukojen ja ruokien kanssa. Pitää opetella uuteen rytmiin. Onneks se ei nykyään oo mikään ongelma. :) Erityisen ilonen oon siitä, että työsuhde-etuna saadaan napsia kuormasta mitä tahansa, ja kylmiöstähän löytyy aina mm. tuoreita karjalanpiirakoita ja erilaisia lohifileitä. Mmm..

Mutta nyt alan tekemään lähtöä töihin. Tästä se alkaa. :) Kesä täällä kesäkaupunkien kuningattaressa.

-

Eräs asia on nyt loppuunkäsitelty. Miun on ymmärrettävä ja hyväksyttävä se. Ei enää ajatuksia siitä. Piste.

-

Hieno viikonloppu.

Paljon kavereita, uusiakin sellaisia, yksin matkustamista, hyvää ruokaa, ehkä vielä parempaa juomaa, viime yönä vähän jo untakin, hyvin suoritettu pääsykoe, uusia maisemia, kauniita maisemia, kaupunkikierroksia..

Tätä lisää.

-

Nää päivät menee ihan mukavasti näin arkisin. Tai on menny, nythän tää kohta loppuu, mikä ei sekään kyllä haittaa yhtään.

Käytännössä se on tätä: herään hävyttömän aikasin ollakseni vapaalla, eli joskus klo 6-8. Tänään nukuin jopa johonki puoleen ysiin, mikä on jo aika saavutus. Syön aamupalan, joka on joka aamu sama, ja lähden salille. Tuun salilta, syön välipalaa, ehkä parikin kertaa, ja luen pääsykokeisiin. Tunnin tai pari. Sitten syön lounasta. Sitten luen taas. Tällä välillä ramppaan koneella monia kertoja, koska en jaksa istua kirja naamalla kovin pitkiä aikoja putkeen. Samalla pidän yllä illuusiota yhteyksistäni ulkomaailman kanssa. Iltapäivällä juon kahvit ja syön taas. Hyvin proteiinipitoisesti. Rahkaa menee näiden kaikkien välipalojeni myötä nykyään melkein kilo päivässä, voinko edes kuvitella. :D Ja sitten möllöilen taas itsekseni jotain, luen ehkä vielä vähän. Ja sitten syön päivällistä. Ja möllöilen. Teen kodinhoitajattaren hommia. Oikeasti, astianpesukoneen tyhjentäminen ja täyttäminen, samoin pyykinpesukoneen operoiminen, roskien vieminen, pikkusiivoilu jne. on melkosta sisältöä miun päiville. Ramppaan koneella. Tänään keksin kantaa taas peräkärrillisen puita liiteriin. Siitä tuli oikein hyvä mieli. Mutta tällasia hyper-tason aktiviteetteja ei tosiaankaan oo jokaiselle päivälle. Joten useimmiten vaan.. Möllötän. Syön iltapalaa. Möllötän koneella. Meen nukkumaan.

Mutta KOHTA se loppuu! Perjantaina ja lauantaina käyn torilla kahvipullakauppaa, eli harjottelen kesätöitäni varten. Ja ens viikon perjantaina on tuomiopäivä: pääsykokeet Tampereella. Oujea. Loppuu lukeminen. Alkaakseen taas. :)

Että sellasta tää meikäläisen kotielämä. Pyysin tänään veljeltäni, että voisko hän viedä roskapussin ulos mennessään. Paiskas oven perässään kiinni, ja siihen jäi pussi. Ne on vissiin miun hommia.. Surkuhupaisaa..

-

L ja T <3.

Ihana ilta.

Ja neljä tuntia unta. Wawwawwiwwah!

-

Kirjotan tän päivän muistiin kahdesta syystä. Ensinnäkin miulla ei oo mitään muuta tekemistä. Toiseksi yritän lievittää edellisestä aiheutuvaa turhautuneisuutta pakottamalla itteni muistelemaan, mitä kaikkea hienoa tänään kuitenkin ehti tapahtua.

Heräsin puolen seitsemän maissa. Ei sinänsä mitään uutta. Sain syödä aamiaista siis ihan rauhassa, lehteä lukien. Sitten olin kunnollinen ja luin pääsykokeisiin. Toinen kirja, se runoanalyysia käsittelevä, alkaa olla nyt kaluttu siltä osin kuin sitä tentitään. Käsin kirjoitettuja muistiinpanoja on muistaakseni 15 sivua. Se taitaa olla vähän liikaa. Mutta ehkä kuitenkin liian vähän.

Kävin ostamassa äitille äitienpäivälahjan. Sellaisen kokoelman juttuja, joista tiedän sen tykkäävän. Veli ja sisko ei yllättäen omatoimisesti äitiä aikoneet muistaa, mutta kun kysyin, että haluavatko ehkä tulla mukaan tähän lahjaan, vastaus oli "Ihan sama." Se on angsti-kieltä ja tarkoittaa "Kyllä." Hyvä. Minusta antaminen on aina ollu parempaa kun saaminen. Se on helpompaa. Ja siitä tulee parempi mieli, ehkä osittain juuri sen helppouden takia. Miksikö saaminen sitten on vaikeempaa.. En tiedä. Miusta on vaikeeta kiittää siten, että se kuulostaa niin merkitykselliseltä, kuin miltä saaminen tuntuu.

Luvassa oli puuntekotalkoot. Vajaa pari tuntia tehtiin pilkettä. Mie lähinnä kääntelin pöllejä koneeseen, haloin ne ja viskelin pinkkaan. Sitten syötiin lounas, joka oltiin äitin kanssa laitettu tulille ennen töiden aloittamista, ja jatkettiin vielä pari tuntia. Se oli oikeasti ihan mukavaa. Ainahan sellaset asiat on, joissa tuntee itsensä jotenkin tarpeelliseks.

Sitten keitettiin kahvit ja sen jälkeen halusin avata kesän virvelöintikauden. Viskelin muutamia heittoja ympäri mökkisaarta, siellä missä vaan oli vettä edes sen verran, ettei koukut heti jääny pohjaan kiinni. Kerran sain hauen uitettua aika lähelle laituria, silleen että näin sen, mutta se karkas. En olettanu enää saavani nykyäkään, mutta yllättäen tarras uudelleen! Miulla ei tietenkään ollu haavia, joten jouduin tempasemaan kalan matalikosta virvelin avulla suoraan kuivalle maalle. Sitten äkkiä kouraan joku kättäpidempi ja muutama kunnon kalautus. Perkasin kalan ja olin ylpeä itsestäni. Isin tyttö. Söin välipalaa auringossa kalliolla ja nautiskelin olostani.

Lämmitin saunan ja selailin mökin rappusilla vanhoja valokuvia palavan lepän savussa. Miten kauniita onkaan vanhat mustavalkokuvat.. Siihen aikaan ihmiset on osannu poseerata. Saunoin ja kävinpä heittämässä talviturkinkin, olihan se aivan *kirosana*n kylmää. Mutta siitä tuli hyvä olo. Heti kun sain itteni kiskottua kuiville henkeä haukkoen. Ei siellä vielä uimaan pysty millään.

Ja sitten tulin kotiin, söin päivällistä ja jumahdin koneelle. V*tuttaa. Haluisin tehdä jotain, mutta en osaa lähteä yksin minnekään. Minne mie muka menisin? Nukkumaan. Ja aamulla salille. Ja sitten äitienpäivälounaalle mummon, ukon, enon perheen ja meikäläisten kanssa.

Yksinäistä. Kovin yksinäistä. En saa itseäni liikkeelle. Vaikka oon ollu liikkeellä koko päivän.

Virstanpylväs ja toisen tyvi

Olen tänään palauttanu kandidaatin tutkielmani virallisissa, mustissa kansissa kandiparini (ja hyvän ystäväni) kanssa. Osallistunut viimeiselle demolle koskaan ikinä tuossa yliopistossa. Syönyt varmaankin viimeisen lounaani siinä opiskelijaravintolassa, ainakin kyseisen laitoksen opiskelijana.

Nyt odotellaan vaan suoritusmerkintöjä ja sitten laitan paperit tilaukseen. Olen valmistunut.

Ja melkein lukenu pääsykokeissa tentittävän kirjallisuuden.. "Melkein"..

-

Ouuuhh.. En kestä.. Tiedän, oon säälittävän rajamailla, MUTTA ku..

Pikkusisko kiehnää sohvalla kultansa kanssa. Mie otan tänä(kin) iltana kainalooni eilen Kalervoksi ristimäni (täytyyhän sillä nimi olla, se alkaa nimittäin vaikuttaa sen verran elävältä) Pentikin superpehmeän rusakon ja rutistan sen miltei olemattomilta hengiltään.

Huoh. Kuinka kovasti ihminen voi riutua rakkaudettomuudessaan.. Tai ei - ei tilanne sentään ihan niin äärimmäinen ole, kyllähän miua moni rakastaa, vaikka muuta joskus väittävätkin. Mutta kun.. Mie tarviin muutakin ku ystävän, äidin ja sisarukset.

Kaikki vaaleanpunainen tursuu miun sisältä kohta ulos, kun sitä on niin paljon. Ja usein se vielä purkautuu huonona alapäähuumorina, vaikka todellinen kaipuu koskee sievää romantiikkaa.

Tuskasta. Niin tuskasta..

Ja kuitenkin sitä parisuhteessa eläessään kaipaa toisinaan öitä, kun saa nukkua rauhassa oman peittonsa alla ja piereskellä minkä ehtii pelkäämättä sitä, että toinen herää siihen. Tai lukea kirjaa sängyssä kenenkään häikäistymättä. Tai syödä siihen aikaan ku huvittaa. Tai ylipäätään tehdä mitä ja milloin tahtoo. Mutta nyt..

Se on kaipuu aina sinne
mistä vaivoin ensin pääsee pois

-

Kuinka hiuksenhieno onkaan raja vihan ja välittämisen välillä.. Toisinaan sitä välittää jostakusta niin paljon, että tuntee helposti vihaa asioita kohtaan, joita hän tekee. Ei itse ihmistä kohtaan siis - lähinnä sitä, miten hän pilaa itsensä, eikä tajua sitä.

Vappen

Oon reissussa. :)

Heräsin pari tuntia sitten parhaan ystäväni kämpän lattialta Jyväskylästä. Tulin jo torstaina, joten tässä on ollu aikaa tehdä yhtä sun toista: ostoksia, hyvää ruokaa, baarikierrosta, ihmisten tapaamista.. Niin, ja välienselvittelyä röyhkeiden ex-puolikkaiden kanssa.. Huoh..

Viikonloppu on ollu hauska. Oli rohkea veto miulta ylipäätään lähteä tänne, oon ilonen että teen nykyään tälläsiä asioita. Kaikki on tuntunu niin ihmeen helpolta.. Ei tarvii pingottaa enää. Voi vaan nauttia elämästä. Tiedän, että nyt taas yks läheinen ihminen on huomannu miussa tapahtuneet muutokset, ja se tuntuu hyvältä. Oon taas paljon varmemmin parantunu. Kaikesta.

Nyt odotan että kultakutri heräis krapulavuoteeltaan, jotta päästäs aampalalle. Miulla on nälkä.

Iltapäivästä lähden sitten kohti kotia.. Vois kyllä melkein jäädä tännekin. :> Ihmisten ilmoille elämänkevättä viettämään. Vaan ei: miun on luettava ja väännettävä rautaa. :D

Ps. Pakko kyllä vähän purkaa ajatuksia sen mainitsemani välienselvittelyn suhteen. Menin siis käymään hänen luonaan, ajatuksissani - en oikein tiiä mikä. Tilanteen haistelu? No, oli oikein hauskaa. Katottiin telkkaria ja saunottiin. Tyyppi tuli siekailematta iholle, kiipes miun reittä pitkin syliin asti. Läpsin sormille, koska hän on tehny selväks, ettei enää halua miun kanssa "mitään". No, vähän muulta se vaikutti, joten sanoin, että en ryhdy peuhaaman kavereideni kanssa. Hän oli pyytäny miua jäämään yöks, enkä nähny syytä olla jäämättä, koska halusin jutella asiat halki. Meinashan se mennä vähän fyysiseks keskusteluks; en mie kiellä, ettenkö olis provosoitavissa, etenkin väsyneenä yön tunteina.. Mutta pidin pääni. Ja lisäks sain sanottua asioita, jotka on painanu miun mieltä jo pitkään. Ja ilmeisen selväks hänkin teki ajatuksensa. Mut jumankauta, mie en oo mikään halpa nakki. Tai halpa piirakka. Ettikööt panopuunsa muualta. Näin on. Jos joku itseään arvostava tyttö siihen suostuu, niin eikun vasarat laulamaan. Mie haluan parisuhteen, enkä mitään hengailusäätöjä. Pystyn siltä osin vastaamaan ihan itse itsestäni. Jos huomaat tässä jotain katkeruuden häivähdystä, et oo siinäkään ihan väärässä. Mutta kyllä miulle alkaa pikkuhiljaa hahmottua tää pelin henki. En oo ainoa, joka tässä pelissä menettää. Jos siis edes menetän mitään.

Phew.

Herkkä aamu

Havahdun:
kirkkaan keltaista
keskellä turvallista harmautta
Uusi, voimakas väri
miltei häikäisee

En kuitenkaan sokaistu
sen sijaan hymyilen;
Kuinka kaunis se onkaan
levittelee säteitään
kirkas keltainen

Seuraavana aamuna
kaivan taas valokuopan
aivan kuin lapsena
Pudotan sinne
puhdasta kultaa
suojaan korkein vallein

Siinä se taas on:
Oma, keltainen aurinkoni
valaisee koko maailmani
Ihmeellisen kaunista:
keltainen voisilmä
keskellä kaurapuuromerta

-

Kyesii. Miun oli tarkotus lähtee tänään johonki. Iltapäivällä oli sellanen meininki päällä, ettei oo tosikaan. Kuuntelin musiikkia ja jammailin ympäri taloa ja vannoin ulkoistautuvani vaikka yksin, jos en saa kavereita mukaan. Ja kuinka kävi?

No, kaveri ei lähteny, ei siinä mitään. Mutta entä mie? Mie väsähin! Paistoin itelleni banaania pannulla ja söin sen melkosen jätskikimpaleen kanssa sohvalla rentoutuen. Ja nyt oon ihan valmis petiin.

Miten mie ikinä päätyisin mihinkään tällä menolla?

Huomenna lähden kyllä salille. Täytyy sitä tyydytystä jostain saada. Jos ei muusta, niin oman kehon huoltamisesta. Huoh.. Hyvännäkösestä pyllystä ei oo kyllä mitään iloa, kun sitä ei saa puskea kenenkään syliin. Ei niin mitään iloa.

Äskeiseen liittyen on pakko jatkaa.. Miusta on tullu ihan höperö.

Istuin päiväkahvilla olkkarin nurkassa, käpertyneenä nojatuoliin. Muumimuki kourassa ja sylissä Kotivinkki (kuinka rakastankaan näitä hetkiä). Televisio oli päällä, koska sen seurassa en tunne olevani niin yksin (ja viihdyn sen seurassa paremmin kuin angstaavien sisarusteni kanssa). Toosa lähetti Jamie Oliverin taas-kerran-parantamassa-maailman-ruoka-asioita -ohjelmaa.

Ja Jamie lähti kotoaan pelastamaan hölmön kuuloista brittiä mongertavien lasten kouluruokailua ja teki lähtiessään jotain ihanaa: suukotti molempia, syöttötuoleissa aamupalaa mukeltavia pikku tyttäriään suulle. Vaimo huusi alakerrasta, että olen täällä, "Oh, come on then", ja Jamie suukotti tätäkin. Portaikossa. Ohimennen ja kiireellä, mutto suukotti kuitenkin.

Mie HALUAN parisuhteeseen. En kestä tätä yksinoloa. Joka hetki menee haaveiluun, ihan jokainen. Miulla on niin paljon jaettavaa ja niin paljon haluan toiselle antaa ja toiselta saada, että tämä nykyinen elämänmalli ei vaan käy päinsä. Haikailen ja haikailen ja saan sillä aikaiseksi otsaani ison, vilkkuvan kyltin: "Alert, alert! Epätoivoinen nuori nainen!"

Ei sillä mallilla niitä töihin lähtiessä suukottajia ovelle kerry. Miun on päästävä täältä maailmalle.

Vaaka 22.4.2011

"Riehakkuus ja innokkuus ovat tämän päivän ehdottomia valttejasi. Omistamiseen ja kaikenlaiseen sitomiseen suhtaudut jyrkän kielteisesti ja omistaja tahot jäävät tavalla tai toisella nuolemaan näppejään. Ainoa mitä osaat arvostaa, on aito rakkaus ja et saa rauhaa, ennen kuin se osuu kohdallesi."

Ouuuu so true..

-

Hah. Tästä taitaa olla tulossa joku bodausblogi. :D Mutta kun urheilukärpänen on purassu. Minkäs teet..

Kävin taas aamulla puntilla, vaikka eilisilta meni vähän myöhään.. Meillä oli ehkä parhaat opiskelijapippalot koko opiskeluaikana. Että ihan hyvä lopetus tälle kaikelle siltä osin.. No mutta se miks punttiin aloin selittää: oon hurahtanu soijarouheeseen. Siihen vaaleaan. Se on täydellinen ruoka-aine miulle! Rouskuu ja sisältää hurjan määrän proteiineja. Toivottavasti maha sietää sitä tämmöset määrät, mitä nyt oon syöny.. Ja jälleen siis kaiken muun ruuan lisäksi, joten energiaa kyllä pitäs kertyä sitäkin.. Niin ja kananmunat on toinen juttu, johon oon nyt ihastunu. Oijoinam, munakas..

Outoa sinänsä, etten oo kirjotellu tänne olleenkaan tän hetken tapahtumista. Tai no, ei sikäli outoa ollenkaan, koska nää kaikki tapahtumat aiheuttaa myös melkosta kiirettä, eikä kirjotteluun oikein tunnu olevan aikaa. Tai ajatusta. Täällä on nimittäin muuttopuuhat käynnissä. Meidän kolmikko hajoaa. An muuttaa kotiin, Ar poikaystävänsä luo ja mie kuukaudeksi kotiin, kunnes palaan tänne kesätöiden merkeissä ja muutan OMAAN YKSIÖÖN! WUUHAA! Ihananjännittävänpelottavaninnostavanhuikeeta. Huh. No mutta kuitenkin, hirmu surullisia aikoja myös. Meistä kolmesta ku on tullu toisillemme todella läheisiä.. No, Ar:han toisiaan on täällä kesällä myös, joten meidän tiet ei vielä eroa, mutta An lähtee ja kauas. Toisaalta se lohdutteli miua, että voin hyvinkin olla tulossa perässä jo syksyllä.. Mutta sitä nyt ei kannata vielä miettiä. On vaan puskettava eteenpäin tavotteet mielessä. Ei mitään Tampereen kämpän sisustussuunnitteluja vielä, tai yhteisiä harrastuksia An:n kanssa.. Suuria muutosten aikoja.. Jännittäviä aikoja.

Ps. + 2 kg. Kohta voidaan jo puhua perästä. Ja niin, toivottavasti myös hormonitoiminnasta. Ensimmäinen kymmenen päivän keltarauhashormonikuuri alkaa olla loppupuolellaan. Ihmeitä odotellessa..

-

Lähdin taas aamupuntille. Se on niiiiin parasta. Aurinko nousee ja saa yksin hikoilla heti aamulla; sillon koko päivästä tulee hyvä. Endorfiinit, ne sen kai sitten tekee.

No, yksin salilla puheltamisessa on sekin hyvä puoli, että sillon saa häpeilemättä katsoa itseään peilistä! :D Ja huomasin jotain hassua. Se asia, jota niin kovasti kammosin vielä ainakin vuosi sitten, on tapahtunut: miun reidet ottaa yhteen. Ja mikä oli reaktio? "Jaa, mielenkiintoista."

Tulin kotiin ja tein kipon rahkaa, jonka päälle ripottelin vielä soijarouhetta. Kasvakaa lihakset!

Mahtava olo.

-

Japadapaduuuuu!

On niin mahtavaa olla elossa, energinen, iloinen ja täynnä virtaa!

Älkää hyvät ihmiset jääkö ongelmiinne makaamaan. Niistä voi selvitä.

-

Arvoisat te, jotka ymmärrätte jotain miehen ajatuksenjuoksusta.

Miksi hän soittaa, kyselee kuulumiset ja kertoo omistaan ja meillä on hauskaa puhelimessa, vaikka hän on juuri ohjeistanut minut jättämään itsensä rauhaan, olemaan odottamatta ja jatkamaan elämääni?

Mie en ymmärrä. Hämmentyny olo.

Toisen äänen kuuleminen ei tee hyvää. Siitä syntyy aina kaipaus.

Rajat paukkuu

Painan ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen yli 50 kiloa. Syytä juhlaan, eh? :) Ajatella, miten nopeasti tää kaikki on tapahtunu..

Viime yönä juhlittiin meidän ryhmän potkijaisia. Valmistutaan siis tänä keväänä, ja alemmalla luokkatasolla olevat oli järjestäny meille perinteiden mukaan vähän ohjelmaa. Hauskimmat ohjelmat taidettiin kyllä järkätä ihan itse.. Olis ollu mukavaa jäädä myöhemmäkski sinne bailaamaan, mutta miulla oli aamulle tiedossa elämäni ensimmäinen työhaastattelu(!!), joten lähdin jo suht aikasin valmistautumaan eli nukkumaan edes sen kuus tuntia.

No. Sain sen paikan. Mitenpä muutenkaan.. :) Nyt on vaan oltava reipas ja lähdettävä uudenlaisella asenteella hommiin 15.6. Sitä ennen ois vielä ne pääsykokeet Tampereelle.. Kaikenlaista tässä tapahtuukin pienellä välillä.. Ihan huippaa.

Niin. Ja kandiin on tehtävä muutoksia. Se tuli "valmiiksi" sunnuntaina. Ei ollukaan ihan valmis. Mutta se oli odotettavissa..

Ohhoih. Miun piti lähtee salille koulun jälkeen, mut alko laiskottaa. Meen perjantaiaamuna. Ehkä. Jos pikkuveljen valmistujaisjuhlien järjestelyltä ehdin. Ja ehdinhän mie.

-

Sieltähän se ratkaisu tuli.

Kysyin kuulumisia. Harvasanainen vastaus ja kohtelias vastakysymys. Pakotin ne sanat ulos, jälleen kerran. Että ei. Hän ei halua NYT. Miksei voi vaan sanoa, että "Ei koskaan sinun kanssa." Se ois paljon helpompaa.

Miulla on hyväkskäytetty olo, vaikka tiedänkin, että ei se sitä kiusallaan tehnyt. Mut miks olin niin hyväuskoinen, TAAS, että kuvittelin liikoja.. Järjestelin mielessäni asiat parhain päin, tai itseasiassa loin koko asiat joita järjestellä. Koska ei niitä oikeasti ollu olemassakaan.

Surettaa, suututtaa, oon pettyny, vähän katkerakin, mustasukkainen. Kaikkea kurjaa.

Ja samalla vietiin pohja tulevaisuudelta. Miks yks vastoinkäyminen lyö maahan koko muijan..

Ja miks hyvä nainen on yksin? Onko kaikki hyvät miehet varattu tai oikeasti huonoja?

-

Argh. Että ottaa vaikeesti.

Kaipaan entiseksi jäänyttä(?) ihmissuhdettani niin, että ihminen pyörii miun mielessä läpi jokaisen päivän..

Kävi niin, että ehdotin tapaamista. Tavattiin, oli mukavaa, hän vei asiat aika pitkälle, enkä pistänyt hanttiin. Oletin jatkoa, jota ei tullut. Päinvastoin.

Ja nyt oon rikki..

Tai ei. En ole rikki, koska semmosta miulle ei käy. Ei enää, ei tämmösistä asioista. Mutta ikävä on. Ehkä oon unohtanu ne ikävät asiat ja hyvät on noussu pintaan. En tiedä.

Mutta mukavaa tää ei ole. Haluaisin olla onnellinen ja tehdä toisen onnelliseks. Ärsyttävintä on tietää, vai kuvitella, että se todella onnistus. Tällä kertaa.

Ja ajatella, että kenenkään toisen kanssa se ei ois mahdollista.

-

Miua on harmittanu tänään.. Syitä on monia.

Heräsin taas kuudelta. En tiiä mistä nää uniongelmat tulee. Kyllä ne nimittäin alkaa tuntua ongelmista, kun tunnen itteni väsyneeksi. Meninpä nukkumaan mihin aikaan hyvänsä, aina herään kuudelta.

Kävin salilla. Hyvä niin. Mut päänsisäistä hyvää oloa ei tullu.. Ja tähän liittyen: painoni on noussu parissa viikossa kaks kiloa. Jee. Liekö lihasta.. Ainaki yritys on ollu kova. Oli mitä hyvänsä, ni hyvä juttu. On sen eteen tehty töitäkin. Eli lähinnä syöty. Opeteltu syömään. Ja oon käyny 3-4 krt viikossa salilla. Se on aika paljon, kun joka kerta treenaa koko vartalon läpi.

Käytiin eilen ostoksilla ja törsäsin rahaa pitkästä aikaa oikein kunnolla. Tuki tuli, tuki meni. Ostin kevään värisiä toppeja, vähän kauneudenhoitojuttuja, kaulaliinan, pipon, pikkuhousuja ja hameen, josta tuli kotona riita. Hah. Miun oli/on tarkotus laittaa se päälle veljeni valmistujaisiin, mut se on niin kyseenalaisen värinen (oranssi on kuulemma kevään muotiväri), etten tiedä mitä yhdistäisin siihen. Lisäks se on äitin mielestä myös kyseenalaisen pituinen, mitä en kyllä myönnä. Kevätilottelun kunniaksi hyväjalkainen nainen saa laittaa lyhyemmän hameen päälleen, etenkin kun äiti ei enää päätä näistä asioista.. No mutta jostain syystä törsääminen tuntu kuitenkin hyvältä. Niin, ja ostinhan mie myös Iittalan jälkiruokakuppeja, harmaita. Niissä näyttää vaaleat jätskipallot vielä hyvältä..

Ja mitähän vielä.. Niin. Miusta tuli perijätär. En mene yksityiskohtiin, mutta aika hurjaa.. Kyllähän kyseinen ihminen puhui asiasta aina ja suhteellisen äänekkäästi, mutta en olis silti uskonu.. Jännittävää.

Koulujutut on taas lipsunu hamaan tietämättömyyteen. Joko vaihtoehtoja on liikaa tai sitten mikään ei innosta. Plaah.. Mitä mie tekisin..

Lukiskohan tenttiin vai pääsykokeisiin vai rentoutuisko.. Vai onko ne yks ja sama asia, rentoutuminen ja lukeminen..

Ps. Se suurin harmittava asia: rakkaudenpuute. Mie en enää kestä tätä. Välitän mutta en tule välitetyksi. Ja pahinta tässä on se, etten voi tehdä asialle mitään. Katsoa vaan vierestä, kun toinen pilaa itsensä.

-

Miulla ois niin paljon sanottavaa..

Kuvittele nyt, millaista se on: oppia vuodessa elämästään vihaavasta, lähes sukupuolettomasta reppanasta elämäänsä rakastavaksi nuoreksi naiseksi.

Jos mie ikinä saan aikaiseksi, niin kirjotan vielä kirjan. Se on vissi.

-

Mitä kuuluu?

Hyvää. Oon eläny nautinnollista ja terveellistä elämää. Kandia, unta, treeniä, ruokaa. Ja parit treffit. Melko spontaanit sellaset. Eilisiltana ja tänään. Kumpikaan tapaus ei sytyttäny alkuunkaan.

Ihmisten tapaamisessa, seurustelussa, kokemusten kerryttämisessä yleensä on se hyvä puoli, että siinä oppii tietämään mitä haluaa, ja mitä ei tosiaankaan voi sietää.

Haluan
- Nuoren miehen, ei poikaa
- Käytöstapoja
- Hellyyttä
- Empatiaa
- Älliä
- Huumorintajua
- Tilannetajua
- Itsetuntoa
- Huolenpitoa itsestä
- Kokoa
- Tyylitajua
- Nautinnonhalua
- Romantiikkaa
- Taitoa hoitaa koneet ja rensselit
- Miesten juttuja
- Rauhallisuutta
- Kykyä innostua
- Optimismia

En halua (edellisten vastakohtien lisäksi..)
- Horjuvaa mielenterveyttä
- Uusavuttomuutta
- Rimpulaa tai lihavaa olemusta
- Tupakointia tai älytöntä ryyppäämistä
- Kypsymättömyyttä
- Kyvyttömyyttä avoimuuteen

Niin. Että kyllä niitä kokemuksia alkaa olla ihan riittävästi. Nyt kun vielä sattus se kriteerit täyttävä ihminen vastaan..

Äskeisillä treffeillä tuli kyllä semmonen olo, että soitan hänelle, jonka kanssa reilu kuukausi(?) sitten erottiin ja itken, että ei helvetti, ei tästä tuu mitään ilman sinua.

Onko sellaista sopivaa olemassakaan.. Ehkä jossain.

Kyllä tää on menny niin prinsessapäiväuniks että huhheijaa. :>

Oivalluksia

Tulin kotiin keskiviikkona. On ollu varsin mukavaa olla kotona. Miten tästä elämästä onkin tullu näin helppoa.. (Lue viime lauantain tunnepuuska. :D)

Kävin ostamassa torstaina avainkortin kunnan salille. Kävin pumppailemassa sekä perjantaina että tänään, aamulla, yksin. Luonnonvalossa, tietokoneelta musiikkia kuunnellen. Ihastellen peilistä pumppiin nousevaa herneen kokoista hauista. :D Olen löytäny lajini. Nautin.

Eilen käytiin mummon ja ukon luona kahvilla. Ukolla on parsinson, joka on viimesen parin vuoden, etenkin viimesen puolen vuoden aikana, edenny harppauksin eteenpäin. Ukko luulee olevansa vanhassa kodissaan ja lähtee yksin ulos tarpomaan, tullakseen "perille" millon mihinkin. Mutta nyt ukko oli terävänä ja oma itsensä. Hitaampi, hiljaisempi ja mietteliäämpi, mutta huumorintajuinen ja nokkela. Mutta kyllä mummo silti sais minusta pikkuhiljaa ottaa avun vastaan, ja ryhtyä hoitamaan ukkoa omaishoitajan tittelillä. Koska sitähän se jo on: lääkkeiden jakoa, vahtimista ja huolehtimista. Mutta ei mummo taida olla vielä valmis. Mummo laittoi pöytään karjalanpiirakoita, kuten aina, ja kääretorttua kera Jäätelöauton vanilja-kermajäätelön. "Sieltä kun on niin kätevä ostaa, ja kait sei ihan halapookin on." No, kerroin mummolle, ettei se ehkä ihan halavinta ole, mutta luksusta kylläkin. Kiitos mummo. :) Meillä on ukon ja mummon kanssa oma traditio: mie en mene sinne enkä lähde sieltä pois halaamatta molempia. Pieniltä ne tuntuu jo miunkin syleilyssä, mutta tuoksu on sama ku pienenä. Mummon ja ukon tuoksu.

Matkalla mummolaan sanoin autossa pikkusiskolle ja äitille, että kylläpä on ihanaa, kun aurinko lämmittää jo. Sisko oli hetken hiljaa, otti mielenosotuksellisesti kuulokkeet (joita ilman se ei varmaan lähtis ees hautajaisiin) päästään ja sano: "Ihan tiedoks vaan, meillä on kaikilla ihan toimivat näkö-, kuulo- ja hajuaistit, ei tarvii sanoo kaikkee ääneen." En kertakaikkiaan tienny miten oisin reagoinu. Joten en sanonu mitään. Kysynpä vaan: mitä jää ihmisten välille, jos ne ei jaa kokemuksiaan? Lyöntejä? Puhdasta fyysistä kanssakäymistä? Oispas makoisa elämä.

Ja tähän liittyen: oon huomannu, että kaipaan muunlaista seuraa. Perhe on kaikki kaikessa, ja sen jäsenten vertaisia ihmisiä ei löydy muualta. Mutta myö ollaan niin erilaisia.. Täällä miua katotaan pitkään, ja mie taas kaipaan rauhaa. Äskenkin tyrkkäsin välipalani takasin jääkaappiin, koska ei tee mieli "rentoutua" kahvikupposen ja eväiden kanssa keittiössä, kun samassa tilassa joku toinen kattoo räiskyvää telkkariohjelmaa tai nahuaa koiran kanssa. Mie taidan olla kypsä muuttamaan omilleni.

Huomenna on ystävänpäivä. Mie pistin lauantaina pakettiin pienet lahjat molemmille kämppäkavereilleni; ihmisille, joiden kanssa oon jakanu valtavasti asioita viimesinä kolmena vuonna. Palaan ihan mielelläni siihen seuraan huomenna.

Väsyttää.. Käytiin eilen tanssimassa ystävä-L:n kanssa, enkä nukkunu ku vaivaset kuus tuntia. Jorattiin ihan kunnolla, viime kerrasta olikin jo aikaa. Ja sovittiin yhdet kahvittelutreffit lukiokavereiden kanssa..

Siitä puheenollen: miua on pyydetty kahdesti ulos viimesen kahden viikon aikana. En ole ennakkoluulonen, en, mutta en kyllä kovin innoissanikaan.. No, eipä se ota jos ei annakaan, joten ehkä lähdenkin.

Mielessä pyörii Tampere ja tulevaisuus..

NIIN!! Ja hain kesätöitä! :D Laivalta. Kansimies-tarjoilijaksi. Kunpa pääsisin sinne. Se tekis miulle niin hyvää. Ja mitä ihmettä - ylipäätään hain! Oon niin reipas, että taputan itseäni olalle, kuten aina tähänkin asti. Hyvähyvä.

*haukotus..*

-

Miulla on nykyään viikonloppujen kanssa ongelma.. Ei kotona, mutta täällä opiskelukaupungissa ollessani.

Aamuisin oon pirtee ku peipponen. Istun joka oksalla ja laulelen kaikille ohikulkijoille. Mutta sitten tapahtuu jotain. Laulu loppuu. Tipahdan melkein oksalta, kun tulee niin haikea mieli. Tunnen oloni yksinäiseksi, vaikka samassa huoneessa on ihmisiä. Ystäviä. Joille ei käy samalla tavalla. Ne on perus-iloisia. Miua pelottaa, ettei ne halua olla miun kanssa, kun oon niin läheisyydenkaipuinen..

Mistä ihmeestä se johtuu?

Miua ei oo luotu olemaan yksin. Ei ihmistä oo luotu olemaan yksin.

Leuka

Olin toissapäivänä leikkauksessa.

Se kuulostaa hurjemmalta mitä se todellisuudessa oli, mutta kyllä sitä nimitetään ihan oikeasti kirurgiseks toimenpiteeks. Miulta revittiin irti kaks viisaudenhammasta. Siis oikealta puolelta. Vasen on vielä käsittelemättä. Sen vuoro tulee parin viikon päästä.

Itse toimenpidehän ei sattunu juuri ollenkaan, eikä iltaan mennessäkään vielä tuntunu juuri kipuja tai turvotuksia, koska puudutusaineen vaikutus kesti monta tuntia. Mutta jo siinä yöllä alko paisuminen.. Ja se jatku aika tehokkaasti aamuun asti. Nyt näytän sitte siskoni mukaan Ritkeltä. Ja mojovan mustelmanki se prkl tekas tuohon leuan alapuolelle. Onneks sentään sinne eikä keskelle turpavärkkiä.

Inhottavinta oli se leikkauksen jälkeinen turvotus ja verenvuoto. Ällö tunne, ku ei hallitse suutaan ja veristä vaahtoa kertyy suupieliin. Syömisestä nyt puhumattakaan.. Se on vieläkin aika vaikeeta.

Mutta nyt tää alkaa tuntuu jo paremmalta. Vähän. Mut ei kyllä silti tunnu kivalta ajatella, että vielä on toinen samanlainen ruletti edessä..

Hyvä puoli tässä on se, että oppii arvostamaan omaa naamaansa. Ihan totta. Katselepa itse omaa naamaas nuijitun näkösenä peilistä muutama päivä. Kyllä siinä alkaa kaipaamaan sitä normaalia leuan kaarta.

Ja nyt töihin.. Kandi kutsuu.

-

Piti tulla ihan kesken illanvieton kirjottamaan ylös pari asiaa.

1. Liikunnasta tulee uskomattoman hyvä olo. Kävin pitkästä aikaa zumbailemassa. Muista liikkua. Keskity jatkossa enemmän anaerobiseen voimaharjoitteluun ja vähän vähemmän aerobisiin juttuihin, esim. lenkkeilyyn, koska nyt haluut MASSAA.
2. Ruuasta tulee uskomattoman hyvä olo. Söin pitkästä aikaa kunnolla proteiinia. Muista syödä kunnolla. Keskity jatkossa enemmän proteiineihin ja vähemmän hiilareihin, esim. hedelmiin, koska nyt haluut MASSAA.

Ei mulla muuta. :) Ihana olo.

Ps. Huominen kauppalista sisältää julmetusti rahkaa ja raejuustoa. Cottifrutti a'la mie.

No more bloody sundays?

Tänään on ollu varsin mukava (lue: tyydyttävä eikä ollenkaan ahdistava) päivä.

Kävin eilen salilla ja kyykkäsin ekaa kertaa levytangon kanssa. Molemmissa päissä oli.. Hei! Nyt en muista paljonko laitoin siihen painoa! :o No, kuitenkin, pelkällä tangolla en sarjaa sentään tehnyt, mikä on jo saavutus sinänsä. Aikaa punttaillessa kulu reilu tunti, joten aika laajalti sain koko kehon väsytettyä. Ja se muuten tuntuu. Kävelin jo eilen ku paskahousunen ankka, saati tänään sitten. :D Ihanaa! Ja eilen tankkasin sitten sekopäisenä proteiinia, minkä seurauksena (uskoakseni) yö oli aika kummallinen. Kroppaa kihelmöi, hiotti, en saanu nukuttua, pyöriskelin vaan ja ihmettelin.

Tänä aamuna heräilin rauhassa, keitin puuron ja nautiskelin hiljaisuudesta. Se on niin ihanaa, kun tuntee omistavansa koko ison reviirin ihan vain itsekseen. Oon viime aikoina miettiny, että ehkä sopeutuisin yksinasumiseen paremmin ku oon kuvitellukaan. No, ulkona tuuli ihan hitosti mutta päätin silti lähtee vähän verryttelemään kipeitä, vahvoja lihaksiani heti sekakäyttäjiä koskevan Aamusydämellä-ohjelman jälkeen. Erityisesti alamäkeen käveleminen tuntu ihanalta, ku tunsi miten reidet ja pylly rentoutuu. Ah.

Ja siitä lähtien oonki oikeestaan vaan istuksinu, lukenu erkan tenttiin ja syöny. Ja siitä puheenollen: oon nyt niin innoissani tästä lihaksenkasvatusprojektistani, että nyt on otettava suunnanmuutos ruokailuun. Ns. nopeita hiilareitahan en ihan hirveästi ole syöny vuosiin, mutta nyt on otettava eneriavajeet kokonaan pois ja proteiinilla sittenkin. Heti huomenna lampsin kauppaan ja täytän kaappini lihalla, rahkalla ja raejuustolla.

Ja ens viikolla haluun salille. Heti kun pystyn kävelemään. :D

Saa nähdä kuinka kauan tää villitys kestää. Tunnetustihan en oo ollu kovin pitkäjänteinen tietyn urheilulajin harrastaja. Mutta tästä voi tullakin jotain. Haluan tuloksia.

Haluan näyttää ihmiseltä, joka jaksaa ja pärjää elämässä, koska haluan olla sellainen. Ja olenkin, piru vie.

Tähän liittyen.. Hain kesätöitä. Jo muutama viikko sitten kävin paikallisessa Postissa ilmottautumassa, ja perjantaina tutkailin Mol:n sivuja ja tein verkkohakemuksen S-ryhmälle. Samalla kipasin yhdessä kuppilassa jättämässä puhelinnumeroni. Tavallaan tekis mieli lähteä toiselle paikkakunnalle töihin, mutta toisaalta se on edessä syksyllä, mikäli ja kun toivottavasti keksin mitä alkasin seuraavaksi lukemaan. Pieni aavistus on taas heränny; se on eri kun viime kerralla, kun olin varma, että miusta tulee ravitsemusterapeutti. :) Näin ne tuulet vaihtelee suunnasta toiseen..

Njoo. Sunnuntai jatkukoon. Rentoillen.

Ps. Otsikosta tuli vielä mieleen, että lopetin e-pillerit eron tullen. Hormonien pumppaaminen kehoon "tyhjää varten" tuntuu niin älyttömältä. Nyt ei sitten arvatenkaan oo kuukautisia sen jälkeen kuulunu. Mutta kuulin tässä terveydenhoitajaks opiskelevalta ystävältäni, että puheet keinotekoisen kierron kyvystä estää osteoporoosia on todistamattomia väitteitä. Joten nyt aion ainakin hetken odotella, mitä tässä tapahtuu. Vai tapahtuuko mitään. Ja keskittyä tähän hyvään suuntaan terveyteni suhteen.

Pps. Näin Kotiliedessä jutun Meksikosta matkakohteena. Haluan Meksikoon.

Tänään

..minä siivosin koko talon: imuroin, pesin lattiat ja pyyhin pölyt. Se on jees.

Olin aamulla kovasti lähdössä punttisalille, koska oon nyt innostunu siitä. Täällä takapajulassa kuitenkin on niin, että punttis on arkisin auki vaan klo 17-20. Mitä hiton järkeä? Tai ymmärrän kyllä sikäli, että se on ainoita aikoja, jolloin työssäkäyvät ihmiset ennättää yhtään mihinkään. Mutta entä opiskelijat ja työttömät? Ärsytti. Löysin pikkuveljen käsipainot ja rakensin kotikutoisen kuntosalin. :D Eipä tuo kummoinen ollu, mutta yläkroppaa saa kyllä ihan hyvvin reenattua kotonakin. Jalkaprässiä jäin kaipaamaan. Siitä tulee ihanan hutera olo.

Jaja. Huomenna pitäs kai lukea tenttiin ja vaikka väsäillä vähän kandia. Vaikka sen kandinteon suhteen ei kyllä oo kiirus, ja parityökin se on, joten ehkä jätän sen myöhemmälle.

Lauantaina haluun kyllä kunnon reenit. Sillon lähen puntille. Haluun olla VAHVA ja VOIMAKAS.

-

Tulin tänään kotiin. Ja ahmaisin juuri äsken sellasen määrän herkkuja, että ihan pahaa tekee. Olkoon se itsensä palkitsemista hyvin edenneestä kandidaatintyöstä. Vaikka. Sitten. ;) Uff..

Tylsää. En jaksa naputella mitään älykästä tänään, joten teen tämmöisen:

KYMMENEN ASIAA, JOITA VIHAAT YLI KAIKEN:
1. Päättämisen vaikeus ja jumittaminen päätöksentekotilanteissa
2. Se, kun ei tiedä, mitä haluaa
3. Jaarittelu
4. Oksennustauti
5. Tilannetajuttomuus
6. Besserwisseys
7. Se, kun ihmisistä tekemällä tehdään idiootteja
8. Saamattomuus omantunnontuskana
9. Pedofiilit
10. Se, ettei edes kuunnella muiden näkökantoja, kun ollaan itse niin viisasta

YHDEKSÄN ASIAA, JOTKA OVAT OMINAISIA SINULLE/LUONTEELLESI:
1. Paljon asiaa
2. Spekulointi ja analysointi
3. Haikailu ja haaveilu
4. Rakkaus järjestelmällisyyteen ja sääntöihin
5. Herkkyys
6. Avoimuus
7. Tunne-elämän heittelehtiminen
8. Epävarmuus päätöksenteossa
9. Rohkeus ja halu ottaa asiat käsittelyyn

KAHDEKSAN TAPAA VALLOITTAA SINUT JA SYDÄMESI:
1. Sujuvasanaisuus
2. Nokkeluus
3. Miellyttävä ulkonäkö (tätä ei voi eritellä)
4. Huomaavaisuus
5. Empatiakyky
6. Fyysinen hellyys
7. Huumorintaju ja sarkasmi
8. Huolenpito

SEITSEMÄN ASIAA, JOITA TOIVOT TÄLLÄ HETKELLÄ:
1. Idea siitä, mitä haluan tehdä tulevaisuudessa
2. Perheenjäsenteni terveys
3. Uuteen, mielenkiintoiseen, ihanaan ihmiseen tutustuminen etc.
4. Aikaa ja voimia käydä puntilla
5. Hyvää jatkoa itseni kanssa
6. Onnistunutta viimeistä kevättä kämppäkavereideni kanssa (ja myös koulumaailmassa)
7. Entistäkin suurempaa tunnetta vapaudesta (hyvällä tavalla)

KUUSI ASIAA MITÄ TEET ENSIMMÄISENÄ KUN HERÄÄT:
1. Otan tulpat pois korvista (ei, en edelleenkään ole halunnu vierottautua niistä)
2. Käyn pissillä
3. Harjaan hampaat ja ehkä myös hiukset
4. Asennan dödön kainaloon
5. Pukeudun
6. Teen ja syön aamupalan

VIISI IHMISTÄ KETKÄ TIETÄVÄT ENITEN MURHEITASI?
1. Äiti
2. An
3. L
4. Terapeutti
5. Ehkä joku sellainen, joka lukee tätä blogia?

NELJÄ ASIAA, JOISTA OLET RIIPPUVAINEN:
(En ole kyllä riippuvainen varmaan mistään, mutta näitä ilman en haluaisi juuri nyt elää:)
1. Perhe
2. Ystävät
3. Kaurapuuro
4. Liikunta

KOLME KAUNEINTA ASIAA, MITÄ SINULLE ON SANOTTU:
1. "Rakastan sinua."
2. "Siulla on oikeus; itses takia."
3. "Sie se oot ihan äitis näkönen tyttö." :D

KAKSI ASIAA MITÄ PELKÄÄT ENITEN:
1. Kuolema
2. Päämäärättömyys ja tarkoituksettomuudentunne

YKSI TUNNUSTUS:
1. Kaipaan tällä hetkellä, mutta luulen, että kaipaan vääristä syistä.

Sisarusvoimaa

Eilen kysyin pikkuveljeltäni, että olisko hän kulkemassa keskiviikkona kaupungista kotiin, kun olisin pyrkimässä sinnepäin tuolloin. Vastaus oli lyhyt ja ytimekäs: "En!". Tulkittavissa siis seuraavasti: "No en. Ja vaikka olisinkin, en todellakaan ottais SINUA kyytiin!" Naurahdin. Sellainen se on. Ja kuitenkin pulpattaa kaikki asiansa innolla, kun ollaan kahdestaan. Kyllä me toisiamme rakastetaan.

Oli pakko sännätä kirjoittamaan ylös uni, jonka näin viime yönä. Tai sen rippeet - paljonhan en enää tietenkään muista. Näin nimittäin unta sisarrakkaudesta, tai lähinnä sen voimasta vaikeuksien keskellä. Rakastan näitä unia! Niitä tulee toisinaan.

Oltiin kotimaisemissa, me kolme. Äiti oli jossain muualla, isä jäi kotiin pienessä sievässä kattomaan telkkaria. Oli uusivuosi, ja oltiin lähdössä raketteja katselemaan. Mutta ulos päästyämme olikin sitten kesä, ja saatiin jostain tieto, että meitä odottaa seikkailu tai suuri tehtävä, jota varten veljeni oli saanu haltuunsa avaimen. Lähdettiin tarpomaan kohti mökkiä, jossa tehtävä oli määrä suorittaa. Puhelin soi välillä, kun kaverit kyseli meitä uudenvuoden menoihin. Ystäväni V soitti ja kysyi juuri, oonko tekemässä illalla jotain, kun kuulin veljeni äänen; hän huusi apua. Sanoin puhelimeen, että nyt tuli kiire, palataan, ja juostiin siskoni kanssa hurjaa vauhtia ääntä kohti. Muistan sen tunteen; olin tosi hädissäni. Valtava kotka tai joku muu petosiivekäs oli kaapannu veljen ison männyn latvaan. Siellä se kaarteli ja vartioi. Veli huusi, että se otti häneltä avaimenkin. Jotenkin mukiloimalla veli pääsi sieltä puusta lintua karkuun ja juostiin porukalla äkkiä mökille avain mukanamme. Siinä välissä tapahtui vielä jotain, mutta veli oli saanu kuitenkin selville, että meidän tehtävänä olis kiivetä mökin katolla olevalle luukulle, noutaa sieltä Karhun oluttölkki, joka muuttuisi kullaksi kun saisimme sen pois sieltä. Mutta paikalla oli kilpailijoita. En tiedä ketä ne oli, mutta yksi muistutti kyllä kovasti meidän koulukyytejä ajanutta taksikuskia, joka kuskasi myös isälle kaljaa.. Alkoi armoton kilpailu siitä, kuka ehtisi tai uskaltaisi ensin sen kaljatölkin katolta noutaa. Ainoa avain siihen luukkuun oli veljelläni, joten kilpailijat yritti tietenkin siepata sen. Ensimmäinen luukku oli väärä; siellä oli vaan tavallinen kaljatölkki. Lukuisten yritysten, jänistysten ja avaimen putoamisen jälkeen minä(!) uskalsin kiivetä katolle ja luukulle asti, sain avaimen työnnettyä lukkoon ja luukun auki. Sain tölkin kouraani, ja se hajosi miljooniksi pieniksi kultahipuiksi katolle, ja ne hiutaleet lensi tuulen mukana. Mitään ei tapahtunut. Mutta myö oltiin sisaruksina saatu voitto. Se tuntui upealta.

Näin myös unta, että nukuin isän vieressä ja pelkäsin kamalasti mörköjä, joita oli siinä huoneessa. Tai jotain haamuja. Heräsin siihen, kun ulisin unessa kauhuissani. En saanu sanaa suustani mutta yritin pelotella niitä kummituksia tiehensä. Se oli pelottavaa.. Isä ei uskonut, että niitä haamuja oli siellä, eikä ottanu minua kainaloon tai viereensä seinän puolelle. Se vaan sanoi, että ole hiljaa ja käy nukkumaan.

Sellasta peliä. Nyt alkaa työ, nimittäin kandin kirjoitus.

-

Lähtökohdat sunnuntaipäivälle ois voinu olla paljon huonommatkin. Ja etenkin se, mitä niistä lähdin rakentamaan.

Nukuin ihan hyvät yöunet, siinä 9 tuntia, eikä edellisillan viinilasilliset painaneet juuri yhtään. Aamupäivän lorvailin vaisunväsyneen kämppiksen kanssa, syötiin aamiaista, lounasta, neuloin pitsisukkaa (josta taitaa tulla liian pieni) ja kahdeksi lähettiin salille. Onneks. Kyllä lihaskuntotreeni tuntuu hyvältä. Etenkin saunan lämpö sen jälkeen. Olo on niin raukea, että sitä kuvittelee valuvansa lauteiden välistä kaakelilattialle. Käytiin kaupassa ja ostin taas ruokatarpeita. Se on niin hauskaa, että oikein keksimällä keksin mitä voisin laittaa, jotta joutuisin ostamaan uusia juttuja. :) Arjen nautintoja, joita näitä juttuja kokematon ei välttämättä ymmärrä. Voi olla, että kuun lopussa tilin summa yllättää.. Nyt on tullu ostettua vaikka mitä..

Laitoin kana-täysjyväpastaa ananaksella ja vihanneksilla. Ihan itselleni. Vähän aikaa sitten se oli ehdotonta pyhäruokaa, siis pasta, jota tein vaan kun tunsin todella ansainneeni sen. Nyt ansaitsen sen ihan joka päivä. Upeeta. Ja vielä eilisten juustoherkuttelujen jälkeen. Nauroinkin kämppikselle, että kyllä nyt menee juustot suoraan lihakseksi kun tytöt puntille läks. Sopii toivoa. Mie haluaisin lisää voimaa.

Näytin mielestäni ihan kivalta punttisalin peilistä. Hassua.

Mutta nyt on yksinäinen olo. Taas. Kai se viini sen verran kaihertaa, että sitä tuntee tämmöstä.. Tai sitten se on ihan oikea tunne riippumatta siitä, mitä on edellisiltana tullu tehtyä.. Veikkaan jälkimmäistä..

Tuntuu kipeältä kuunnella juttuja hyvistä parisuhteista. Arvostavista ja rakastavista miehistä. Saati nähdä ja kuunnella sellaisten ihmisten kanssakäymistä. Naurua ja onnea. Ihastuskiherrystä. Mie luulen, että miulla oo koskaan ollu sellasta.

Luulenpa että sekoan, jos joku joskus vielä oikeasti osoittaa miulle, että olen hänelle tärkeintä maailmassa. Onko se edes mahdollista.. Joskus mietin, että isän jälkeen en voi edes kokea sellasta. Johtuuko se siitä, että isä anto miun ymmärtää liikoja itsestäni?

Voi kunpa..