-

Joulu on mennyt. Mutta eipäs käydä itkemään sitä. Nyt nimittäin tiiän, että se tulee ens vuonna uudestaan. Ja sitä ennen meillä on edessä vaikka mitä mukavaa.

Menee ilmeisesti aika pitkän aikaa, ennenku syömishäiriöstä toipunut uskaltaa taas ryhtyä luottamaan asioihin. Ihmisiin, pärjäämiseen ja elämään yleensä. Tai oikeastaan miulla ei oo koskaan ollukaan ongelmia ihmisiin luottamisen kanssa. Se johtuu ehkä siitä, että en luottanu koskaan aidosti ainakaan itseeni, ja siks oli niin helpottavaa tuudittautua toisten huomaan. Vaikka ei sitä koskaan todella tapahtunukaan, mutta niin itselleni uskottelin, ja todellisuudeen herääminen olikin sitten aina hirveetä. No tää tuli nyt mieleen, kun pohdiskelin sitä, miten mukavaa töissä lopulta oli. Ja päädyin taas ajattelemaan tulevaisuuttani: opiskelua, töitä ja sitä, millä elämäni täyttäisin. Tänään se ei tuntunu ahdistavalta ajatukselta. Elämän täyttäminen.

Yllätyn kerta toisensa jälkeen siitä, miten ihania ihmiset onkaan. Ja myös siitä, että alan pikkuhiljaa tietää, millaiset ovat niitä ihanimpia, ja todella luotan vaistoihini sen suhteen. Toiset tulee keskenään paremmin juttuun kuin toiset. Eikä kyse ole välttämättä siitä mitä harrastaa, siitä mitä tekee työkseen, siitä miltä näyttää, siitä mitä tykkää syödä, siitä millaiseen perheeseen on syntynyt, siitä miten paljon on rahaa, siitä mitä musiikkia kuuntelee, siitä millasella autolla ajaa tms. ulkoisista asioista, vaan siitä, millainen pohjimmiltaan on. (Jos nyt luet tätä ja ajattelet, että aha, enkö sitten kuuntele mielestäsi hyvää musiikkia, aja hyvällä autolla tai ole hyvännäköinen, niin haistapa karjalanpiirakka. Näitä juttuja vaan on tullu viime aikoina vastaan enemmän ja vähemmän.) Olen siis heränny ymmärtämään, mistä tässä todella on kysymys. Toisten kanssa vaan viihtyy.

Painiskelen ajatusteni kanssa kaikesta huolimatta. Päätöksiä. Erittäin paljon intuition mukaan menemistä, mutta päätöksiä silti. Hassua on muuten se, miten ihmiset pystyy vaikuttamaan toistensa päätöksentekoon. Miua on monet yrittäny käännyttää. On yritetty rohkaista ja saada tarttumaan juttuihin. On sanottu, että "Kyllä sä uskallat" tai "No et uskalla kuitenkaan" ja aina on tavoteltu kuitenkin sitä että uskaltaisin. Mutta harvoinpa olen noilla kannustamisen sanoilla mitään uskaltanut tehdä. Ja nyt, kun joku sanoo kerrankin, että "No katsotaanhan nyt" ja "Mikään pakko ei ole" tai "Teet nyt vaan sen miltä tuntuu", niin kas kummaa. Olenkin tehnyt kaiken sen, mitä olen harkinut ja halunnutkin. Ottanut niihin päätöksiin kyllä oman aikani, joskus pitkänkin, mutta tehnyt päätöksiä, kuitenkin. Ja tulevankin päätöksen suhteen olin ajatellu luottaa intuitiooni. Aikaa ei ole paljon, ja se päätös voi tulla hyvinkin rajusti ja nurkan takaa. Siinä miua auttakoon myös yks aforismi, johon jossain törmäsin. Tai itse asiassa muistankin, missä se oli.. Kuitenkin se kuuluu jotakuinkin näin: Tärkeintä ei ole se, mitä päätöksestäsi seuraa. Tärkeintä on päättäminen. Ja jumaliste. Niin se on.