Joulvalot oli jo sytytetty useimpiin kadun pihoihin. Niinhän se aina toimi: ensimmäinen liian aikaisin hartaaseen juhlatunnelmaan laskeutuva talo sai joka vuosi aikaiseksi lumipalloefektin, jonka ansiosta koko tienoo oli pian kuorrutettu toinen toistaan hävyttömämmillä valosarjoilla. Sinä vuonna ne olivat jo saaneet suuren maailman sävyn, sillä kilpaileva naapurusto oli ottanut käyttöön perinteisten kirkkaiden tuikkujen sijasta mitä ihmeellisimpiä väri- ja figurivaihtoehtoja.
Hän katseli tuota valomerta pienen keittiönsä ikkunasta ja siemaisi levollisena punaviiniä korkeakantaisesta lasistaan. Hänellä ei ollut aikomustakaan osallistua moisiin hullutuksiin, kun oli niistä kertaalleen päässyt eroon. Miehensä kuoltua muutamaa joulua aiemmin hän oli päättänyt, ettei enää koskaan antaisi itsensä vajota vakituisen parisuhteen mukanaan tuomiin vaatimuksiin, kuten idyllisten naapurikulissien ylläpitämiseen, vaan nauttisi loppuikänsä ainoastaan sen tuomista riemuista pitäen kiinni vahvan, itsenäisen naisen vapaudestaan.
Markus kietoi vahvat käsivartensa hänen ympärilleen ja upotti kasvonsa hänen niskaansa; kiharapilveen, joka tuoksui huumaavalta. Markus tiesi tismalleen mistä hän piti, ja oli osannut valita hänelle juuri oikean parfyymin siitä pyörryttävästä määrästä toinen toistaan viettelevämpiä suihkepulloja, joita kemikaliosastojen hyllyt olivat joulunalusaikaan kukkuroillaan. Hän tunsi rakastuneen naisen hymyn nousevan suupieliinsä. Markus tarjosi hänelle juuri sellaista elämää, josta hän oli aina haaveillut.
Hän istutti miehen takassa kytevän hiilloksen eteen, kehotti häntä rentoutumaan ja nauttimaan viinistään ja kiiruhti itse kylpyhuoneeseen viimeistelemään meikkinsä.
- Et tarvitse enää mitään! Markus huusi olohuoneesta. - Näytit upealta jo töistä tullessasi ja näytät edelleen.
Hän hymyili itsetietoisesti peilikuvalleen ja sipaisi huulilleen juuri tuota iltaa vasten ostamaansa huulipunaa, sitä joka nuoren myyjän mukaan sointui täydellisesti hänen toffeen värisiin hiuksiinsa.
-Tänään minun on syytä olla parhaimmillani, hän kujersi ja suihkautti vielä yhden painalluksen vaniljaa ranteisiinsa, joista toisessa kilisi niinikään Markuksen hänelle antama upea, hopeinen koru.
Hänen firmansa oli järjestänyt pikkujoulut vuosittain niin kauan kuin hän vain jaksoi muistaa. Ja joka vuosi hän oli ahdistunut niistä yhtä paljon: kuinka hän jaksaisi hymyillä ja seurustella puolituntemattomien ihmisten kanssa, mitä hän laittaisi päälleen, kuinka hän välttyisi liialliselta boolin maistelulta saatika surkean elämänsä vuodattamiselta työtovereilleen? Ja ennen kaikkea: millaisen vaikutelman hän oikein antaisi saapuessaan imelän onnellisten pariskuntien kansoittamiin juhliin yksin?
Tänä vuonna tilanne oli aivan toinen. Kutsu oli jälleen käynyt kahdelle, eikä hän ollut epäröinyt hetkeäkään. Hän oli niin yltiöpäisen rakastunut kuin nainen vain saattoi olla, ja heidän toistaiseksi lyhyestä yhteisestä historiastaan huolimatta hän oli valmis matkustamaan Markuksen kanssa vaikka maailman ääriin saakka. Hänellä ei totisesti ollut mitään sitä vastaan, että ihmiset näkisivät, kuinka onnellinen hän nyt oli. Päinvastoin: hän paloi halusta näyttää kaikille elävänsä jälleen, intohimoisemmin ja täyteläisemmin kuin koskaan ennen. Hän toden teolla oli ansainnut jokaisen sekunnin uutta elämäänsä.
He lähes antautuivat pakottavalle, punaviinin aiheuttamalle houkutukselle olohuoneen sohvalla, kunnes hän riuhtoi itsensä irti Markuksen otteesta huohottaen ja nauraen. Hän oikoi helmojaan ja vilkaisi kelloa. Kävi niin kuin hyvin usein, kun luulee olevansa ajoissa: tuli kiire. He pukeutuivat nopeasti, yhä miltei kohtalokseen koituneelle himokkaalle hetkelleen tyrskähdellen ja nappasivat liedeltä ohimennen muutamia illalliselta jääneitä, Markuksen huolella valmistamia jo jäähtyneitä suolapaloja. Mies auttoi takin naisensa ylle ja suojasi omallaan tämän kiharapilven taivaalta leijailevilta kosteilta hiutaleilta. He kiiruhtivat autoon.
Penkit olivat miellyttävän lämpimät, eivät kylmät ja kovat kuten aina ennen talvisissa starteissa, sillä uuteen, omaan taloonsa hän oli halunnut lämpimän autotallin. Hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että hienon leskinaisen ei sopinut käyttää muutoinkin turhan aikaisia aamujaan tuulilasien raaputteluun ja kohmeisten sormiensa sulatteluun. Autotallin ovi sulkeutui automaattisesti, kun Markus peruutti hänen omistamansa BMW:n kadulle. Ja kun kuljettajan oikea jalka painui kaasulle, hän ehti vilaukselta nähdä naapurin rouvan ihmetyksestä pyöristyneet silmät tämän keittiön ikkunassa.
Matkalla he juttelivat kuluneesta vuodesta sekä ihmeestä, joka heidät oli kohdannut. Siitä hassusta sattumasta, jonka kautta he olivat tutustuneet toisiinsa, sekä siitä, kuinka pienestä se kaikki oli ollut kiinni. He nauroivat ensimmäisten kontaktiensa kankeudelle sekä sille, kuinka rakkaus lopulta oli roihahtanut liekkeihin aivan yllättäen ja polttanut heidät molemmat hetkessä karrelle.
Markus halusi ehdottomasti tietää, keitä juhliin oli tulossa, ja niin hän kävi yksityiskohtaisesti läpi jokaisen työyhteisönsä jäsenen, kertoili heistä ja heidän taustoistaan sen minkä jaksoi muistaa. Toki hän kuitenkin varoi paljastamasta liikoja, sillä eihän hän halunnut herättää miehessään negatiivisia ennakko-oletuksia, saati vaikuttaa etukäteen siihen, kuinka hyvin tämä illan aikana viihtyisi. Samalla hän päätyi pohdiskelemaan henkilökohtaisia suhteitaan kuhunkin työtoveriinsa, mikä osoittautui mielenkiintoiseksi. Yllätyksekseen hän huomasi viime aikoina eristäytyneensä lähes kaikista ennen niin läheisistä ihmisistä. Mutta hän ei juurikaan välittänyt siitä, sillä nythän hänellä oli Markus. Eikä kukaan voisi olla Markusta tärkeämpi.
Kun he saapuivat yksityistilaisuus-kyltein varustellun ravintolan pihaan, Markus nousi rivakasti autosta ja kiiruhti avaamaan daamilleen oven. Tämä kihersi, kiristi huppunsa nyörejä marraskuisessa viimassa ja pöyhi hieman hiuksiaan. Mies lukitsi auton ovet, tarjosi hänelle kätensä ja johdatti hänet sisään. Ovella tulvahti vastaan mausteiden huumaava sinfonia.
Heidän takkinsa kerättiin naulakkoon ja heille tarjoiltiin juotavaa kuohuviinilaseissa. He eivät kuitenkaan jääneet vaihtamaan kuulumisia juttelemaan tarjoutuneiden ihmisten kanssa, vaan sukelsivat väkijoukon läpi suoraan saliin, jossa orkesteri jo viritteli soittimiaan. Hän olisi halunnut heti tanssimaan ihanan kavaljeerinsa kanssa, mutta tämä toppuutteli naurahtaen ja osoitti puolitäyttä lasiaan. He päättivät istahtaa hetkeksi ja katsella ympärilleen. Ja vajota mielenkiintoiseen keskusteluun - aivan kahdestaan.
Salin toisella puolella seisovat naiset olivat seurustelleet edellisissä pikkujouluissa virinneestä romanssista, mutta nyt heidän innokas sanailunsa päättyi kuin seinään. He tuijottivat häntä punatut huulet ihmetyksestä pyöreinä. He katselivat, kuinka hän veti pitkän, katetun pöydän äärestä tyhjän tuolin, odotti hetken, työnsi sen takaisin pöydän ääreen, veti sitten viereisen tuolin irti pöydän reunasta ja istui siihen. Hän joi lasistaan, ja jatkoi sitten ilmeisen iloista keskustelua. Hän laski kätensä juuri siirtelemänsä tuolin selkänojalle ja antoi sen liukua pitkin tuolin verhoilua, nojasi kohti tuolia ja nauroi sitten hersyvästi, kuin olisi juuri ottanut vastaan ulkonäköään koskevan imartelevan kommentin. Kummallista tuosta kaikesta teki se mitätön yksityiskohta, että hän oli istuutunut pöydän ääreen aivan yksin.
Kutsu oli todella jälleen käynyt kahdelle, ja hän oli lunastanut kaikki odotukset. Muut eivät vain tienneet siitä mitään. Hän oli onnellisempi kuin koskaan ennen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti