-

Varoitan, nyt tulee tilinauha. Sen muste voi olla osittain katkeruuden suttaamaa, osittain liioittelevaa, mutta olen hautonu näitä asioita jo jonkin aikaa, joten ehkä annamme anteeksi.. Lisäksi poraaminen alko tänä aamuna 7.30, tasan, kerrankin ku ois nukuttanu. Joten..

Asiani koskee nettideittailua. Pahoitan palstoilla mieleni toistuvasti, koska:

1. Ihmiset ei osaa kirjottaa sellasia viestejä, jotka sais miun mielenkiinnon heräämään. Oon valehtelematta saanu parin kuukauden aikana kymmeniä Amorin sokkona räiskimiä nuolia, joissa lukee kutakuinkin "moi sun ilmotus kosketti muo haluisin tutustuu paremmin rohkeesti vaan kuva löytyy! t make". Tekisi mieleni vastata:

- Moi Make. Olet sadaskolmaskymmenes hakija, joka kertoo ilmoitukseni olleen hyvä. Tiedän, että se on hyvä, ei sitä tarvitse toitottaa. Mutta mitäpä luulet, millaisen vaikutuksen olisit minuun mahtanut tehdä, jos olisit aloittanut vaikkapa kertomalla jotain päivästäsi? Vaikkapa siitä, mitä jännää näit tänään tai miten iltaruoka onnistui? Olisit vaikka jollain tavalla yrittänyt, tai mikä parempi, ikään kuin vahingossa tuonut persoonasi esille viestissäsi?

Ja entäpä kuva sitten? Jospa olisit vaikka laittanut sen viestisi liitteeksi - minua kun ei paljonkaan lämmitä tieto siitä, että sinulta se kuva löytyy. Olisipa kiva, jos vastaisin sinulle, että lähetä se kuvasi, kiinnostuin sinusta, ja sitten kun näkisin naamasi, haluaisinkin luikkia pakoon. Olisiko se sinusta ylentävä kokemus? Minusta ei. Parempi, jos voisin tehdä päätökseni yhden ainoan viestin perusteella. Ja teinkin kyllä. Ei päättynyt hyvin, ei.

Ja vielä yksi juttu: käytit sanoja "tutustua paremmin" ilmaistaksesi halukkuutesi kanssakäymiseen kanssani. Kysynpä vain, miten voi tutustua "paremmin", jos ei ole vielä tutustunut lainkaan? Eikö pitäisi aloittaa siitä, että esittäydymme toisillemme? Olisit vaikka pyytänyt kahville ja sanonut, että aiot työntää tuolin pyllyni alle!

2. Ihmiset ovat kohtuuttomia. Miksi liki 40-vuotias mies kirjoittaa miulle nimimerkillä "fak_badi"? Miksi sen ikäinen lähestyy parikymppistä? Miksiiii? Tekisi mieleni vastata:

- Moi fak_badi. Miksi kuvittelet, että haen seuraa täältä, jos uskoisin löytäväni oman rintsini ikäluokkasi juntturoista? Menisin ehkä pubiin, jos uskoisin rakkauteen kaltaistesi kanssa. Hankkiutuisit ikäistesi seuraan, niin sinulla voisi käydä ns. fläpänderi. Miulla on ihan omakin isi.

3. Ihmiset valittavat ja vonkuvat. Viesti aloitetaan marttyyrin viitta liehuen tyyliin "moi rekkauduin tänne ihan vaan sun takii, koska lukiessa sun viestii mä itkin läppärin paskaks! sun on pakko vastaaaaa mulle tai mä hyppään kuokkalan sillalta alas vastaa pliiiiis! jos suo ei kiinnosta ni ilmota siitä mulle, koska sitten mä tiijän etten enää oota sun viestii. oon täällä vaan sua varten." Tekisi mieleni vastata:

- Ks. kohdan 1 vastaus. Ja suorista selkäsi. Ja opettele manipuloimaan sopivasti. Nainen haluaa haastetta ja itsevarmuutta, ei mitään lapasta. Enkä voi vastata kaikille, joista en kiinnostunut, koska miulla on muutakin elämää kuin nettideittailu. Sori.

4. Ihmiset eivät osaa kirjoittaa. Tämä harmittaa, koska uskon, että aika moni potentiaalinen mies jää huomaamatta - tai mikä pahempaa, aiheuttaa suunnatonta ärsytystä - koska oma seulani on niin tiukka. Verkkoympäristössä tärkein ajatusten high way on kielellinen ilmaisu. Jos se tökkii, on väylä tukossa välittömästi. Eiväthän kaikki voi olla mitään sheikspierrejä, mutta herraisä, miksei koulussa opeteta käyttämään isoja ja pieniä kirjaimia tai kirjoittamaan sanoja tarvittaessa yhteen? Ja miksi olen syntynyt pilkunrakastajan pöksyihin? Voihan älykkyyttä kai löytyä sellaisestakin, jonka vahvimpia taitoalueita ei ole sanallinen ilmaisu - vai voiko? Toisaalta nanofyysikot ei noin muutenkaan kamalasti sytytä.. Tekisi mieleni vastata:

- Anteeksi, mutta äo:si tökkäsi sensoriin. Et tullut valituksi.

5. Muutoin kaikin puolin sopivat ihmiset eivät miellytä silmääni. Olen nirso, ja etsin täydellisyyttä. Se on minun ongelmani, mutta ei ole. Miksen muka saisi vaatia mahdolliselta parisuhteeltani kattavaa tyydyttävyyttä? Tekisi mieleni vastata:

- Pinnallisuuteni nolottaa miua niin paljon, että annetaan olla.

6. Pyörin edelleen nettideittiympyröissä kuin kuula kipossa. En edelleenkään ole löytänyt mitään mielenkiintoista.

Poraus jatkuu yläkerrassa, vaan ei meikäläisen kamarissa. Jännittävää.

-

Tarvitaan köyttä, paksua köyttä. Ja nahkahanskat, ettei sormet mene nilelle kun sen köyden sitoo kiinni.

Vois luulla, että hautoisin jotain itsetuhoisia ajatuksia. Ehei, päinvastoin. Yritän tässä suojella itteäni ja muita.

Parasta ois vaan sitoa ittensä sängynpäätyyn kiinni. Ja tehä helkkarin tiukat solmut.

Tai oikeastaan voisin käyttää kettinkiä. Ja nielaista avaimen.

Ja sitten huutaa aamulla tosi kovaa, että "Tuokaa sitä puuroa, miulla on näläkä!"

Ja sitten ovesta tulis omilla avaimilla sisään kuus remonttireiskaa. Ja. Sitten..

Juu ei. Kyllä sen pitäs olla köyttä.

-

Lujien onnenpotkujen alkuviikko.

Nyt pidetään peukkua..

Kesäaika

Miksei hölmö voi nukkua?

Olin jo illalla riemuissani, kun Uutisvuodon juontaja sanoi, että muistakaa niitä kelloja kääntää ensi yönä. Jes, saa nukkua tunnin vähemmän, eikä tarvii aamulla yksinään odotella maailman heräämistä ihan niin kauan!

No, ihan tämmöstä en kuitenkaan toivonu. Heräsin vähän yli neljän (siis uutta aikaa vähän yli viiden - luojalle kiitos, en tuntenu itteäni ihan niin kaistapäiseksi) ja rupesin puuhaamaan elossaoloni takeeksi kaikkea mukatärkeetä.

Nyt on olo ku junan alle jääneellä. Saa nähä mitä tän päivän projektista tulee. Ei ainakaan liene ongelmia siinä, miten sais ilmeensä aidoksi. Nyt ei nimittäin pysty teeskentelemään, että kiinnostaa - ja eilen kun piti kovasti yrittää näyttää just siltä, ettei yhtään kiinnosta. Ja sähisevältä kissalta ja Bonnien ja Clyden Bonnielta ja siltä, että laukee.

Onpahan jotain..

Oispa kesätöitä. Tai ku pystys olemaan ees pari tuntia ajattelematta sitä, ettei niitä oo.

Oispa syli.

Oispa vaikka mitä..

-

Joskus epäilen olevani vähän maanis-depressiivinen. Tai siis ei, kun elämään kuuluu ylä- ja alamäkiä.

Nyt ei olla menossa kovin jyrkässä nousussa.

Istun jarrun päällä, ettei vauhti kiihtys kovin kovaksi. Hyvät yöunet nyt ja ehkä aamulla lenkille, jos ei sada kovasti lunta. Onhan tästä piristyttävä.

Paska

Voi Paska.

-

Mitä voi tehdä huomattuaan rahankäyttönsä riistäytyneen käsistä?

...

TUHLATA LISÄÄ!

Ps. En ihan kauheasti tykkää siitä, että yläkerran asukin wc-toimien äänet kuuluu niin selvästi miun nojatuoliin. Ei sitä vaan voi olla kuuntelematta. Ymmärrän kyllä viemäriputkiston kohinat, mutta että senkin kuulee, onko maha kovana vai ei..

-

Moni väittää vievänsä elämäänsä eteenpäin mielessään muuan kuuluisa fraasi.

Raskas työ - raskaat huvit.

Mie ajattelin kokeilla vähän muuta.

Raskaat huvit - raskaat työt.

Tai hmm. En kyllä liiemmin pidä ajatuksesta, että joku, joka on tosi hauskaa, ois myös raskasta. Joskus on. Eilen ei ollu kovin raskasta; odotuksissa oli jotain way more hirveää. Ja työt taas.. Lumikki oli siinä mielessä fiksu bööna (vaikka asettuikin siis seitsemän kääpiömittaisen miehen kotiorjaksi, liekö antanut kaikille?), että ymmärsi suhtautua työhön oikein. "Ain laulain työtäs tee." Tarviiko sen olla raskasta? Noo, ei. Joskus pitää tehdä ikäviäkin juttuja, mutta useimmiten se, mihin asentoon naamansa aamulla vääntää, merkitsee eniten.

Loistavat huvit - hyvät työt.

Jep. Naama kohdalleen ja maanantaihin. Ihana viikonloppu. Ilman sarkasmia.

-

Oli tarkotus pistää vähän rahaa vaatekaappiin.

Laitoin mahaan.

Paljon parempi. Tuli rohkea olo. Jännä.

Edit. Eksyin ja päätin kuitenkin pistää vähän myös sinne kaappiin. Ihan pirusti. Ja sitten vielä vähän lisää mahaankin. Ihan pirusti. Haittaakse?

NO EI!

Taidan olla vieläki kännissä.

Tunteet on hassu juttu.

Joskus ne tuntuu ihan epäsovinnaisilta. Niitä vastaan yrittää ehkä tapella, mutta ei se oikein auta. Mitä enemmän panee hanttiin, sitä varmempi on siitä, että se tunne on siellä.

Joskus niitä ei tule millään, vaikka niitä kovasti yrittää saada aikaan. Mitä enemmän yrittää, sitä varmempi on, että ei niitä tule. Ja sitten päättää, että ei ole tarkotuskaan tulla: ei voi olla, jos ei tunnu siltä.

Voi miun päätä.

-

Miks Putkinotko on niin jumalattoman paksu?
Miks on ikävä kotiin?
Miks miua on siunattu niin ihanilla ystävillä?
Miks ei voi vielä laittaa shortseja?
Miks ei voi olla kesätöitä?
Miks arveluttaa?
Miks kurkku on käheä?
Miks Feisbuuk koukuttaa?
Miks pitää blogata tyhmiä juttuja?
Miks miun pakastimessa ei oo jauhelihaa?
Miks toisten ikkunoiden peseminen on kivaa, mut omien ei?
Miks piti mennä eilen laulamaan?
Miks piti taas kerran eilen todeta, että miulla on surkee yleistieto?
Miks ei voi rakastua?
Miks ei oo omaa pyykkikonetta?
Miks mummo ei voi tulla tänne teleportista?
Miks S nauro tuolle edelliselle kysymykselle?
Miks en osta karkkia vittu?
Miks ens keskiviikko on vasta ens viikolla?
Miks ens viikonloppu on vasta ens viikonloppuna?
Miks pitää mennä yksin nukkumaan?
Miks epätoivosuus ei johda mihinkään?
Miks välilyönti ei toimi kunnolla?
Miks ei voi luottaa itteensä?
Miks ei pohjimmiltaan tajua, että kuollaan kumminki?
Miks päärynät on aina raakoja ku niitä ostaa?
Miks elokuvia ei voi kattoo yksin?
Miks ei voi olla kokonainen yksin?

Miks en oo jo menossa?

-

Mittailinpa tuossa lämpöä, kun tuntuu siltä, että vois hyvinkin olla orastavaa kuumetta. Pashat.

Mittari näytti - ei yheksääkymppiä - mutta 35,2. Mitä?? Voiko ihminen olla elossa näillä lämmöillä? Ja vielä tikitaalimittari, siis ihan luotettava kaiketi.

Onko se tää asuminen kylmässä asunnossa menneenä talvena vai se, etten oo vielä syöny aamupalaa vai hiivunko mie kasaan? Pelottavaa.

Onneks syke sentään nykyään pysyttelee ainakin sen 40 lyönnin yläpuolella..

-

Yhden keskustelun aikana voi oppia monia asioita itsestään. Ja tuntea itseään kohtaan monia eri tunteita. Varsinkin kun keskustelee viisaan ihmisen kanssa.

Harmittelin, kun en tiedä mitään politiikasta, yhteiskunnasta, hallinnoista tai mistään näistä aikuisten asioista. Ihmettelin, mistä se johtuu. Miksen mie oo oppinu niitä juttuja kun kerran muutkin tietää niistä edes sen tarvittavan verran. Nuo ajatukset aiheutti miussa häpeää ja vihaa. Laiska ja tyhmä.

Kerroin, että arvostan kyllä isääni kaikesta huolimatta. Miehenä, isänä ja kasvattajana. Olen antanut hänelle hänen sairautensa ja sen oireet eli alkoholismin lieveilmiöt anteeksi. On ollu pakko; kauna ja katkeruus ei vie elämää eteenpäin, ainoastaan haurastuttaa ihmistä sisältä. Nuo ajatukset aiheutti miussa voiman ja juurevuuden tunnetta. Elämänpolkunsa kunnialla kolunnut ja tarkkanäköinen.

Ystäväni kuunteli. Sanoi sitten, että sä oot vahva. Että älä aina parjaa itteäs. Mieti nyt, ei sulla oo ollu aikaa eikä voimaa ajatella mitä muut tekee jossain eduskunnassa. Sulla on ollu ihan tarpeeks huolehtimista sun omassa elämässä.

Menin vaisuksi. Totta. Ei miulla oo ollu voimaa katsella kovin kauas tai kovin suuriin kuvioihin. Jossain vaiheessa tappelin, että pysyisin elossa. Ei paljoa kiinnostanu puolueiden näkökulmaerot tai Kelan tukiasiat. Oon vaan menny virran mukana ja uinunu sillon, kun muut on ottanu asioista selvää. Nuo ajatukser aiheutti miussa empatian tunteita. Itseäni kohtaan.

Mutta miks miusta vieläkin tuntuu niin vastenmieliseltä tehdä aikuisten asioita. Ajatella vastuuta, työtä - sitä, millä elättäisin itseni ja ehkä myös muut. Asioiden hoitamista. Se kaikki pelottaa miua edelleen. Ja millä ihmeellä motivoisin itteni opettelemaan sitä?

Onko väärin tuntea, että tarviis rinnalle rohkaisijan ja samalla sen toisen, jonka vuoksi ottaa niitä vaikeita askelia? Ei pelkästään niitä, tietenkään. Mutta myös niitä.

Voi miua. Kyllä taas huomaa, ettei oo nukkunu tarpeeks. Syvissä vesissä uidaan. Mutta ei mitenkään masentunein fiiliksin - mietityttää vaan.

Huomenna on kiva päivä.

-

Välillä oon niin hupsu, että itteäkin huvittaa. Tai usein. Mutta nyt taas.

Istun kahvikupin kanssa jääkaapin edessä. Lattian tasossa vetää niin pirusti, että ihan sormet kohmettuu.

Kirjotan rakkausrunoja jääkaapin oveen ja koen niin voimakkaita tunteita, että melkein itken.

Hupsu ihminen.

Miun piti lukee.

Mie luin, mutta nukahdin. Sitten luin, mutta menin koneelle. Luin, mutta lähdin lenkille. En edes yrittäny lukea, vaan aloin kattomaan Muumeja. Jatkoin iltaruokaan. Ja kohta lähen keventämään mieltäni elokuvan merkeissä.

Vapaa-aikana ei saa koskaan mitään aikaseksi. Mie tarviisin täyteen buukatun kalenterin.

Ei se mitään. Syvä sisäänhengitys ja sitten uloshengitys. Ja vaikka uudemman kerran sama. Ja vielä. Ei oo mikään kiire minnekään.

Onni

Oon hyppiny taas tänään aivan seinille. Mutta se on mahtavaa. Se johtuu ihan tuosta valosta. Kevät tulee, ja kesä. Aivot pyörii päässä ja huiii, ihanaa. Sydän pyristelee rinnassa ja tuntuu hassulta. Melkein ku ois koko ajan pienessä nousuhumalassa. Tää tulee joka kevät.

Käytiin tänään S:n ja I:n kanssa onnellisuusluennolla (te varmaan luette tätä toisinaan, olettepa nyt mainitut :) ). Sinne oli hyvä mennä, kun oli jo valmiiks hyvä fiiwis. Mutta oon miettiny viime aikoina muutenkin tätä onnellisuusjuttua. Tai lähinnä tyytyväisyyttä. Koska miusta ne on aika sama asia. On hyväksi itselle kokea ne samana asiana. Sillon on onnellinen useammin. Koskapa:

Jotkut ihmiset tarvii elämässää pohjanoteerauksen, ennenku voi kokea onnea. Pitää vajota alimpiin mutiin voidakseen taas nousta pintaan. Ja jos ei ole käynyt siellä pohjassa, ei voi kokea sitä pinnan puoleisen elämän valoa samalla tavalla. Ei kai se ketään häikäise, jos on aina ollut siellä - valossa? Mutta kun on hetken kokenu pimeyttä, ymmärtää, mitä valo todella on.

Se on sitä, kun saa herätä jokaiseen aamuun ilman suurempia murheita. Perusasiat on kunnossa. On tullut hyvin unta, siitä se lähtee. On ruokaa, ja sitä voi jopa syödä. Siitä nauttii. On ympärillä ihania ihmisiä, joiden kanssa jutella ja tehdä hassujakin juttuja. On naurua ja välillä itkuakin, sekin kuuluu siihen. On riittävästi vaatteita päällä, vaikka onkin välillä kylmä. Ja jos koskee johonkin, on lääkkeitä.

Onni on sitä, kun ei ole erityisen onneton. Onni on tyytyväisyyttä. Sitä, kun on melko helppo hengittää. Kun ei ole asioita, jotka toistuvasti saa itkemään ja tuntuu mahdottomilta selvittää. On suhteellisen hyvä olla; tuntuu, että tästähän selviää, tästäkin päivästä. Sillon alkaa näkemään niitä juttuja. Niitä ei näe, jos ei ole hyvä olla itsensä kanssa.

Ja jutuilla tarkotan ihan kaikkea. Kaikesta voi innostua, ihan kaikesta. Miten helppoa se onkaan.

Mie taidan olla aika onnellinen. Tyytyväinen elämääni. Eikä se tarkoita sitä, etteikö ois haaveita. En oikeestaan uskalla ees kuvitella, miten korkeella leijuisin, jos tässä vielä alettas haaveita toteuttamaan. Ne toteutuu aikanaan.

Itkisin onnesta nyt, jos miulla ois taipumusta sellaseen. Juttu on niin, että oon joskus itkeny surusta niin paljon, että onni ei enää itketä miua. Koputan puuta: joskus itkettää vielä. Mutta nyt vaan nautin, puhtaasti nautin. Tästäkin arkisesta maanantai-illasta.

Ps. Viime viikolla oli Onnin nimipäivä. Kysyin tuolipiirissä lapsilta, että onko se Onni tytön vai pojan nimi. Joku veikkasi tyttöä, ja sitten päädyttiin oikeaan sukupuoleen. Halusin viedä keskustelua vähän pidemmälle, ja kokeilin kepillä jäätä: Mitä muuta se onni on, kuin pojan nimi? Lapset katto miua aivan kakkosella hetken. Näyttivät hyvin mietteliäiltä. Hetken jo ajattelin, että heitinkö nyt jotain ihan liian utuista ilmoille, mutta sitten niitä alko tipahdella - vastauksia. "Onni on onnea." Mitä se tyhmiä kyselee? Sitähän se. Se tuli aika monen suusta. "Onni on sitä kun on iloinen." Joo, totta. Ainakin useimmiten. Ja sitten se paras: "Onni on ihmiset."

Miettikääpä sitä.

-

Miulla on ihana perhe.

Mutta on taas vaihteen vuoks ihan hauskaa olla Jyväskylässä.

Mitähän kaikkea ens viikko tuo tullessaan.. Mm..

-

On jo pimeää, mutta onneksi pihavalot näyttävät tietä. Harpon isin saappaanjälkiä pitkin. Joudun hieman hyppäämään, ja läpökkäisiin menee lunta. Se tuntuu hassulta paljaissa varpaissa, ei oikeastaan lainkaan pahalta. Pitää kuitenkin varoa, ettei liukastu ja iske takaraivoaan jäiseen liuskekiveen ja halvaannu. Se olisi ehkä kuolemaakin pahempaa.

Olen usein saunassa ensimmäisenä. Se on meidän hetkemme, isin ja minun. Lattialämmitys on hyvä, se on todettava joka kerta. Se oli suunniteltu juttu: ettei lasten varpaiden tarvisisi tuntea kylmyyttä.

Kipuan ylimmälle lauteelle. Vain lapset ja hyvin vanhat ihmiset istuvat keski- tai alalauteella, minne löyly laskeutuu pehmeämpänä eikä korvenna korvia irti päästä. Mutta minä pystyn kyllä ottamaan vastaan kunnon löylyt, sillä olen suomalainen ja syntyjäni sisussa uitettu.

Isi heittää kiukaalle monta kauhallista vettä vielä senkin kauhallisen jälkeen, jonka kohdalla ajattelen, että tuo oli kyllä jo liikaa. Istun paikallani ja yritän hengittää mahdollisimman vähän. Höyry tuntuu kypsentävän keuhkot muhennokseksi.

Isille sauna on ollut aina tärkeä paikka. Ennen ihmiset syntyivät siellä, ja lauteilla heidät myös saatettiin viimeiselle matkalleen. Löylyissä ihminen puhdistuu niin henkisesti kuin ruumiillisestikin. Kiuasta sopii kunnioittaa.

Sauna on miehen kirkko. Siellä ollaan hiljaa ja istutaan selkä suorana, paitsi ehkä silloin, kun kova löyly pakottaa koko kehon kippuraan. Saunassa ei meluta, parempi kun ei puhuta lainkaan. Kiroilu on vihoviimeinen asia, perkele, sitä ei suvaita. Ja jumalauta jos kännykkä soi pukuhuoneessa takin taskussa silloin, kun isäntä rauhoittuu löylyissä. Silloin nakataan lisää löylyä. Soittakoon myöhemmin.

Isi puhuu koko ajan ja käskee muita olemaan hiljaa. Juicen kanssa haluaisi vielä kerran saunaan, koska Juicen kanssa olisi paljon juteltavaa. Voitaisiin haukkua yhdessä poliisit ja valtiovalta ja EU. Ja juoda muutamat oluet, Juicekin siitä tykkäisi varmasti. Oltaisiin kuin vanhat tutut, koska sitä oikeastaan oltiin. Isi oli aina kuunnellut Juicen musiikkia. Sanoitukset olivat jotain aivan mahdottoman nerokasta. Niissä oli älyä.

Sitten sillä valuu hikeä tuuheista kulmakarvoista suoraan silmiin. Niin käy joka kerta. Ja aina se kirveltää yhtä paljon, saatana. Eikö se ikinä opi? Sitten sille tulee jano, se nousee ja hoippuroi pukuhuoneeseen ja siitä kuistille. Sihahtaa. Minua pelottaa aina, että se polttaa itsensä kiukaaseen. Mutta koskaan sillä ei pala muu kuin punanen Malboro, kovasta topasta.

Saunaan jää neljä römmeltäjää ja tulee aivan hiljaista. Kaikki istuvat kuin kirkossa ja nauttivat äänettömyydestä. Sellaisina lauantai-iltoina sitä ei ole paljoakaan tarjolla.

-

Näin unta, että olin ommellu oikean käden etusormeni kiinni jonkun ventovieraan tytön sormeen. Kävelin sen perässä jossain yliopiston kampuksella ja kiukuttelin, kun sormeen koskee ja mikä ittu on vikana ku en pääse sen tytön lapasesta irti, vaan pitää raahautua perässä. Se vaan tuumas, että mistä hän sitä vois tietää. Tein vähän tutkimustyötä ja toden totta: siimahan se siinä, miun ja hänen etusormien välissä. Napsautin poikki. Miehän en rupee kenenkään sormen mukaan hyppimään.

Todella outoa.

Ps. Esteri, ole hyvä ja hallitse sulkijalihaksesi. Tulee nimittäin isoa hiutaletta ja ihan vaakatasossa. Pitäs tapella, että kuka lähtee avaamaan pihan, kun ei kuulemma pääse autolla mihinkään. Pikkuveli ties kertoa. Ja äiti on mökillä. Miten tästä nyt selvitään? No sillä, että sisko lähtee kattomaan. Koska sisko haluu puntille - autolla. Tuolla viitti kävellä. Vituttaa ku lunta sataa suoraan naamaan. Ja tästä aion valittaa hamaan hautaani asti. Se vaan ei tunnu kivalta.

Lomatouhuja

Harkitsin päivän ohjelmaa aamulla suhteellisen vähän aikaa. Tyytyväinen siitä.

Olin lupautunu lähtemään äitin ja kummitätin kanssa retkelle Suomen ainoalle englantilaiselle teehuoneelle Juvalle (www.teahouse.com). Luvassa oli kuulemani mukaan erilaisia suolaisia ja makeita teeleivonnaisia sekä ainutlaatuisen upeita tee-elämyksiä, tietenkin. Kummitäti oli viikonloppuna vatsataudissa, ja mie vanhana oksennusfoobikkona tietysti emmin koko reissua asian takia. Aamulla sain kuitenkin tarpeekseni nössöilystä ja päätin, että nyt lähtee. Ja tästähän muodostui varsin vauhdikas päivä - täynnä toimintaa.

Aamulla ampasin salille tekemään selkä-rintatreenin. Kunhan jotakin, ajattelin; nykyään en oikein enää usko omiin salitreenailuihini. Ruokaa. Sitten lähettiin äitin kanssa Juvalle "shoppailemaan". En uskonutkaan löytäväni mitään, enkä löytänytkään. Ihan hyvä. Oon viime aikoina käyttäny aika suruttomasti rahaa, ja tiedossa taitaa olla yhtä ja toista menoreikää.. Tajuttiin olleemme ihan liian aikasin liikkeellä, joten päätettiin piipahtaa äitin miesystävän luona kahveilla. Istuttiin siellä turisemassa, lähettiin teehuoneelle, ajettiin sujuvasti harhaan. (Olin tentannu ennen lähtöä äitiltä, osaako se varmasti ajaa sinne - "Joojoo myöhän käytiin siellä vasta jouluna." Jepjep..)

No Vehmaankartanossa sitten tilattiin ne afternoon teat. Kolmikerroksisella tarjottimella kunkin eteen kannettiin kolme kolmioleipää eri täytteillä; kaksi skonssia, joiden lisukkeiksi tarjoiltiin mansikkahilloa ja maailman täydellisintä kermavaahtoa; sitruunaista kakkua (ehkä sienikakkua, ainakin siinä oli aitoa sitruunankuorta - ja tiedoksi vaan, sienikakku ei ole mikään hermomyrkkyleivonnainen); pienen pieni ja suloinen cup cake, jonka sisällä oli uskoakseni lemon curdia ja päällä jotain kirpakkaa, vaaleanpunaista mömmöä ja vielä sitrus-suklaamoussea shottilasissa. Omaksi teeni aromeiksi valitsin mansikkaa, kermaa ja shampanjaa.

Voit uskoa, että tuo oli varsin näyttävä kokonaisuus siinä ruusutapettien ja kauniiden astioiden ja kankaisten lautasliinojen valtakunnassa. Ja olihan ne hyviä. Ja se hiilaripöhnä oli kyllä kanssa aika uskomaton.

Käytiin pällistelemässä vielä kyseisen kartanon vaatemyymälän hintalappuja. Oli muuten kallista. Ihan nauratti. En ikinä, ikinä pistäs rytkyihin satoja euroja. Johan niihin ehtii kyllästyä ennenku ne rispaantuu päälle. Siinä mielessä muuan hemppumaukkalin vaatteet on ihan käteviä..

Kotiin. Laitoin ruokaa ihan kunnolla. (Se hiilaripöhnä ei pitäny nälkää kovinkaan hyvin.) Smetana-tomaatti-purjosilakoita ja valkosipuli-yrtti-kermalohta kera lohkoperunoiden. Ne silakat oli ihan saamarin hyviä. Vähän jälkkäriä ja lenkille. Ja ainiin. Saatoin tehdä myös muutaman hauiskäännön ruokaa odotellessani..

Niin. Kovin ruoka-aiheinen kirjotus. Koska olen ylpeä itsestäni. On keskiviikko, ja mie vedin napaani tarjottimellisen vehnäjauhoja ja sokeria. Urheilinkin kyllä niiden alle ja päälle, mutta en ahdistellut. Hieman jouduin tappelemaan ajatuksiani vastaan kotimatkalla, mutta voitin sen kamppailun. Hienoa mie. Hyvin menee. Hieno kokemus. Tietääpähän sanoa, että aion leipoa skonsseja kotonakin joskus.. Ja tietääpähän sanoa ylipäätään, että I have once had a traditional english afternoon tea session, and that was delicious.

Huomenna olis ilmeisesti tarkotus lähteä retkiluistelemaan. Ja jos mennään sieltä mökille, H lupas tehdä meille paahtopaistia.. Mmmm.. Tuntuu lomalta.

-

Ostin uuden läppärin. Eilen latailin siihen flickr:stä uuden taustakuvan, koska kaikki oma kuvamateriaali on tietysti vielä vanhalla koneella. Mietin, mitä haluan nähdä työpöydälläni, toisin sanoen mitä haluisin katsella aika tosi usein. (Oon nykyään kunnon datanöröttäjä.) Ja sitten keksin.

Lautasellinen kaurapuuroa ja lusikka.

Hah. Voin vaan kuvitella, miltä siun naama näyttää nyt. "Wtf?!?! Tun rumaa, harmaata limaa, kuka idiootti haluaa katella sellasta?" No. Miepä kerron, miks kaurapuuro on miulle niin tärkeä ja siks myös kaunis juttu.

Elämä on kuin lautasellinen kaurapuuroa. Miksi?

- Arkiset, rutiininomaiset asiat ovat tärkeitä: niistä saa voimaa, sillä ne harvoin pettävät.
- Turvallisiakin asioita voi jalostaa piristäviksi: voisilmä on ihan eri asia kuin mustikat, ja silti sama, tuttu pohja pitää.
- On ymmärrettävä omaa parastaan: voisilmä sekä näyttää että maistuu helkutin hyvältä.
- Ihminen tarvitsee lämpimiä ja pehmeitä asioita. Tässä maailmassa niitä ei voi liikaa olla.
- Jokainen aamu on hyvä aloittaa hyvin. Jokainen tarvitsee oman hetkensä. Kun sen ottaa aamulla, on hyvä mieli koko päivän. Hyvin hyvä.
- "Tavallinen" ei aina ole huono asia.
- Ei se joka aamu maistu niin hekumalliselta, mutta silti on vaan otettava lusikka kauniiseen käteen ja alettava mättää.

Kävin tekemässä pari päivää töitä. Nyt alko hiihtoloma. Aion nukkua ens yönä ku pieni vauva - just sellanen, joiden rääkymistä oon kuunnellu eilen ja tänään. Mikä ihana hiljaisuus..

Ja aamulla taas puuroa. Tykkään.

-

Samperi että on hyvä mieli. Oikeesti.

Ei miulla muuta.

"Hymyn kulttuuri

Jyväskylässä oli heti jotain erilaista. Sen huomasi kulkiessaan jalan pitkin Kauppakatua tai pyöräillessään Seminaarinmäen loppukesäisen vehreällä kampuksella. Minusta tuntui oudon turvalliselta, vaikka olin juuri muuttanut ensimmäiseen omaan asuntooni, pienestä maalaiskunnasta keskelle (minun mittapuullani) suuren kaupungin vilinää ja ihmispaljoutta. En heti ymmärtänyt, mistä oli kysymys, mutta sitten avasin silmäni.

Ehkä juuri vierauden tunne sai sen aikaan: tullakseen tutuksi kaupungin kanssa oli ensin ryhdyttävä uteliaaksi. Luonnollisimmin, joskin ehkä uhkarohkeasti, kohdistin tuon innokkaan kokeilunhaluni ventovieraisiin vastaantulijoihin. Aloin katsella ihmisiä - suoraan silmiin. Halusin kysyä heiltä, millainen tämä kaupunki oikein on ja millaista täällä on asua. Ja ennen kaikkea, olisinko juuri minä tervetullut juuri tänne.

Sain toki monenlaisia vastauksia. Kuten missä tahansa suomalaisessa kaupungissa, loivat monet katseensa ujosti maahan. On huonojakin päiviä, jolloin silmäpeli satunnaisen vastaantulijan kanssa ei yksinkertaisesti kiinnosta. Näistä kokemuksista en ollut moksiskaan. On minullakin sellaisia hetkiä. Kaikilla on.

Vaikuttavimpia olivatkin he, jotka eivät kääntäneet katsettaan toisaalle. Tai sitten eivät alunalkaenkaan kohdistaneet sitä minuun, mutta heissä oli kuitenkin jotain poikkeavaa. Vakuuttavimman vastauksen antoivat nimittäin ne risahousuiset nuoretmiehet, miltei kaksinkerroin kulkeneet vanhat rouvat, kukkamekkoiset tytöt ja ensilunta rukkaseltaan syöneet pikkupojat, joilla oli kasvoillaan jotakin ennennäkemätöntä. He hymyilivät.

Tunsin kummallista mielihyvää. Sisälläni pyrähti lentoon parvi sitruunaperhosia. Ymmärsin, mitä tarkoittaa, kun jokin lämmittää sydäntä. Aloin kehitellä mielessäni tarinoita, syitä noille iloisille ilmeille. Jälkikäteen ajateltuna reaktioni oli hassu, joskin inhimillinen. Halusin tietää, miksi he näyttivät niin typerän onnellisilta.

Totuus on, ettemme voi päästä selville kohtaamiemme hymyjen perimmäisistä syistä. Ellemme sitten järjestä keskelle katua hymyratsiaa ja tiedustele viattomilta onnellisilta, mikä heidän poikkeuksellisen mielialansa aiheuttaa. Sellaista meidän ei tarvitse tehdä. Oikein hyvä selitys on sekin, ettei suupielten kohottamiseksi tarvita kerrassaan minkäänlaista lottovoittoa. Onko sinulla syitä olla hymyilemättä?

Tuoreena humanistina en pidä markkinavoimia tai taloutta maailman mahtavimpina valtteina, mutta nyt aion myydä sinulle jotain. Tosin tämä tuote on lähes ilmainen: se maksaa sinulle vain yhden rohkean liikkeen. Nosta katseesi tomuisesta kadusta, ja huomaat saman kuin minäkin. Jyväskylässä vallitsee hymyn kulttuuri.

Kun olin kartuttanut hymykokoelmaani riittävästi, oli minut samalla vakuutettu. Olin saanut vastaukseni. Kaupungissa, jonka olin tutustumisretkilläni ominut itselleni, leijuivat luottamuksen ja turvallisuuden tuoksut, jotka saivat alkunsa ihmisten onnellisuudesta. Hymyt olivat avanneet minulle ovet uuteen kaupunkiin. Olin tullut kotiin."

-

Dear diary,

tänään meinas käydä hullusti.

Olin tulossa koulusta. Fillaroitsin ihan normaalisti ja asiaankuuluvasti autokaistalla. Yhtäkkiä ja aivan ennakoimatta eteeni aukeni auton ovi. Väistin terhakkaasti. No, eihän se pyörän rengas tietenkään pitäny äkkiliikkeessä aavistuksen kostealla lumella.

Pyörä liukui nurin. Se ei edes kaatunut, vaan liukui juuri niin tuskallisen hitaasti, että ehdin tajuta, että nyt jumaliste mennään ja lujaa. Lensin komeassa kaaressa ohjaustangon yli vastaantulijoiden kaistalle rähmälleni. Joku kolisi, liekö pyörän rakenteet vai joku miun selkärangassa.

Eihän se nainen mitään sanonut, ei edes anteeksi. Enkä kai sitä odottanukaan, mutta miun teki kuitenkin mieli ilmaista, että olen kunnossa. Jotain etnistä vähemmistöä se oli, pieni, tumma ja hyvin kaunis. Ja meni menojaan.

Miehet siitä aura-ajoneuvon luona huutelivat jotain, että kävikö pahasti. Vastasin, että pitihän tuota väistää, ja ne siihen, että ei se sinun vika olis ollut jos olisit törmännyt. No ehkä ei joo, mutta se auton ovi ois tuntunu naamassa pahalta silti.

Kotiovesta päästyäni puntti tutisi jonkun verran. Pistin kättä ristiin. Onneks ei tullu autoja vastaan.

Huomenna kotiin. Ikävä takkatulta, koiraa, äitiä, siskoa ja veljeä. Kotiruokaa, punttisalia, mummoa. Äitin miestä, saunaa, lauantai-illan teeveemaratonia. Eikä missään tärkeys- tai asiayhteysjärjestyksessä.

Edellisiä ajatellen miun piti tänään olla ahkera ja opiskella, mutta vähällepä jäi. Se sijaan nukuin päiväunet kummitädin tekemän villaviltin alla. Kerrankin. Se oli aika makoisaa.

-

Ystävänpäivä pisti miettimään.

-

Oon innoissani muuan asiasta. Kunpa se etenisi vauhdilla. Kunpa pääsis tekemään jo, ja näkemään kanssa.

Haluun kotiin. Enää kolme yötä. Viskelin äsken herkullisen iltapalarahkani (omena, vaniljajogurttia, rahkaa, hampunsiemeniä, paahdettuja kurpitsansiemeniä ja..) sekaan kardemummaa, ja miun valtas ylitsepääsemätön himo upottaa nyrkit pullataikinaan. Pullataikinaan, joka tuoksuu kardemummalta. Etenkin, kun sekaan kaataa vielä sulan rasvan, jonka lämmin litinä kulhon reunoissa houkuttelee esiin myös ihanan kardemumman tutun, turvallisen aromin. Mmm.. Laskiaispullia, vähän niinku äitin nimipäivän kunniaksi myös.

Helkkari että tekeeki mieli mäsäyttää. Ja sen kyllä perjantaina teenkin. Oon puputellu karkkia ihan liian pienesti. Useasti kyllä, mutta liian pienesti. Miulla on ikävä sokerihumalaa jo.

Läskiäispyllät..

Ei mitää

On moneen otteeseen puhuttu luokkakavereiden (kuulostaa ala-asteen meiningiltä, mutta kyllä yliopistossakin tuntuu olevan luokat, vaikka vapaasta, itsenäisestä etenemisestä puhutaankin) kanssa siitä, miten suomen kielen opiskelu on vaikuttanu meidän maailmankatsomukseen. Tai onko vaikuttanu millään tavalla.

Monet koki alkuun pientä ahdistusta siitä, että nyt kun pääaineena on oma äidinkieli, on pakko kirjoittaa moitteettomasti. Ei yhdys sana virheitä, ei tietenkään kirotusvireitä, ei mielellään myöskään tyylimokia tai epämääräisiä viittaussuhteita. No, mie ainakin tunnistin tuon kaiken itsessäni. Nyt olo on rentoutunu, kun moni muukin tuntu huomanneen samoja juttuja ja todettiinkin yhdessä, että paskanmarjat tässä mitään kielijumalia kuitenkaan olla. Mutta on myönnettävä, että sitä kyllä kiinnittää toisella tavalla huomiota ympäröivän maailman kielitodellisuuteen. Kas tässä esimerkki, voilá.

Olin jollakin yliopistoliikunnan jumppatunnilla. Ohjaaja aloitti vakuuttavasti kertomalla, millaisia sarjoja seuraavan biisin aikana tultaisiin tekemään. Olin ihan messissä, tosi jees, annetaan palaa, menoks! Sitten se päästi sen suustaan: Ei mitää, sit alotellaan.

Whaaat? "Ei mitää"? Miten kukaan voi tehdä noin? Ensin hehkutetaan, nostatetaan, otetaan koko jengi tiukasti hyppysiin, ja juuri kun tunnelma on saavuttamassa huipentumansa ja ensimmäiset maastavedot nousevat kohti korkeuksia - "ei mitää". No, toivuin aika nopeasti ja sain hyvän treenifiilikseni takaisin kun unohdin koko asian, vaikka alkujärkytyksessäni muljauttelinkin silmiäni ja tuijotin sitä tyttöä nirhaavasti.

Mutta sitten se tapahtui uudestaan. Olin pukuhuoneessa pukemassa ulkovaatteita päälle, ja ohjaajamme jutteli siinä jonkun toisen tyypin kanssa. Vaihtoivat kuulumisia, jotain treenien järjestelyistä ja määristä. Sitten tuli eron hetki. Ja taas: "Ei mitää, nähään taas." PERKELE!

Ja usko tai älä, mutta se tapahtui vielä kerran. Ulkona, kun olin avaamassa pyörän lukkoa. Meinasin pistää koko fillarin solmuun ku se taas kaikui siinä hallin edessä: "Ei mitää, soitellaa."

Siis kysynpä vain. Jos asian sisältö on niinkin olematon kuin "ei mitää", niin onko moista ilmaisuhirviötä pakko edes käyttää? "Niinkuun" oon jo tottunu, samoin "siisiin" ja "totanoihin", mutta että "ei mitää".

Ei, en käsitä.

Norsut

Niin, uudistin blogin ulkonäköä. Se oliki lystiä! Mutta pitää tehdä pari asiaa selväksi. Havahduin nimittäin ite miettimään, että mistä näissä muutoksissa on kysymys. Ja erityisesti tuo taustakuva vaatii avaamista.

Musta ja violetti eivät viittaa synkkyyteen. Vaan. Niiden yhdistelmä miellyttää miun silmää. Draamaa. Syviä sävyjä. Yleensäkin oon ennemmin ollu mieltyny ennemmin värien kontrasteihin tai suhteisiin eli siihen, miten ne toimii yhdessä. Erityisesti kuitenkin tumma violetti on varsinainen hitti nyt. Kaikki violetti vetää miua puoleensa ku sontakasa kärpäsiä. Kaunista, right?

Taustakuva. Kyllä, se on norsu. Sitä on ehkä vähän vaikea erottaa tuosta, mutta kun scrollaa näkymän ihan alas asti, näkyy silmä, ja silmästä tunnistaa yleensä elolliset oliot. :) Tai ainakin siitä tietää, että tuo röpelö, halkeamat ja harmaa väri ei viittaa kuivuneeseen mutavelliin. Siis norsu. Miksi?

Ahaa. Voisihan aina olla, että kokisin edelleen sisimmässäni olevani valtaisa, muhkurainen, lättäjalkainen elefantti, jolla on isot korvat ja vähän omalaatuinen nenä (jolla ei kyllä voi tehdä yhtä hienoja asioita ku kärsällä, ja muistuttaahan se enemmänkin porsaan kärsää, mutta kuitenkin). Mutta itse asiassa en oo koskaan ees rinnastanu itteäni norsuun. En ees niinä todella heikkoina aikoinani, joista alkaa kyllä olla jo niin pitkä aika, etten ees muista millasta on olla syömishäiriöinen. Se todellisuus hiipii varovasti takaisin tiedostettuun, ku palaan sillon tällön lukemaan vanhoja juttujani. En siis oo koskaan kokenu olevani norsu. Mutta voisin hyvinkin haluta olla.

Muistan ne lauantai-illat, joina käperryttiin saunan jälkeen olohuoneeseen television ääreen koko perhe. Siihen aikaan, joskus klo 19 lauantai-iltaisin, kun koko Suomen kansa on ehkä juuri lämmittelemässä kiukaitaan tai istuu punakkoina jäähdyttelemässä itseään, tuli telkkarista nimittäin Avara luonto. Sitä meillä katsottiin, joka ikinen lauantai-ilta. Se oli onnellista. Tai voi olla, että muistikuvieni ympärille on kiertyny kaunis, pitsinen rihma, jota ei todellisuudessa ainakaan ihan siinä määrin ollukaan, mutta ihmisen on hyvä muistaa asioita näin. Hyvinä.

Isillä oli aina tapana pistää pystyyn pientä kilpailua Avaran luonnon ympärille. Tai niin mie asian näen, koska oon isin tyttö. Sillä oli itellään helkkarin hyvä yleistieto, luonnosta se tiesi (ainaki pienen tytön näkökulmasta) aivan kaiken. Se lapsista, joka ehti ensimmäisenä hihkaista kuvaan ilmestyneen eläimen nimen, oli isin mielestä fiksu. Siis niin mie ajattelin. Ja jos ei jotain tiedettykään, isi (tai viimestään se ihana-ääninen juontajasetä, jos joskus sai puheenvuoron, kun isi käski että turvat kiinni pennut, nyt kuunnellaan että opitaan jotain joskus) kyllä kertoi mikä otus se oli, miten se saalisti, miten luonnollista se oli ja millä kiväärillä sen voisi ampua. Sen takia miusta oli kiva kattoa Avaraa luontoa. Se yhdisti meidät jotenkin - koko perheen, mutta varsinki miut ja isin. Siinä miulla oli mahdollisuus näyttää, miten paljon isistä välitin. Ja miten paljon halusin, että isikin välittäis miusta.

Norsuista isi puhu lämpimästi joka kerta, kun ohjelma käsitteli niitä ja niiden elämää. Norsut on laumaeläimiä. Ne ovat lojaaleja toisilleen. Laumalla on aina johtajansa, yleensä vanha naaras, jota muut kunnioittavat. Norsut voivat kyllä liikkua joskus vaikkapa kahdestaan, mutta laumassa niillä on toistensa tuki ja siihen ne luottavat - ymmärrettävistä syistä. Lauma on nimittäin paras suoja vihollisia vastaan.

Kun naaraat saavat poikasia, niistä tulee koko lauman holhokkeja, ja kaikki pitävät niistä yhdessä huolta. Norsut voivat jopa ottaa huomaansa toistensa poikasia, jos emo menehtyy. Mutta parhaiten norsujen lauman voima näkyy, jos poikasten kimppuun hyökätään. Leijonat nimittäin yrittävät hätyytellä poikasia joskus, ne koirat. Mutta ne eivät mahda laumalle mitään. Isot, vahvat eläimet asettautuvat järjestelmällisesti suojamuuriksi poikasten ympärille. Ja leijonat eivät mahda mitään. Liha puhuu.

Norsuja ei kannata suututtaa, sillä ne rakastavat laumansa jäseniä niin paljon, että tullessaan uhatuiksi ne yksinkertaisesti jyräävät vastustajan yli. Ne hyödyntävät ne loistavat ominaisuudet, jotka luonto on niille suonut - muillakin elämänsä osa-alueilla. Kokonsa puolesta ne pysyvät turvassa. Kärsällään ne keksivät kaikkea hauskaa, mutta myös juovat, hyväilevät toisiaan, töräyttelevät viestejään ilmoille, ajavat tiehensä herhiläisiä, hengittävät jokia ylittäessään tai uidessaan jne. Valtavilla korvillaan ne löyhyttelevät ilmaa, kuulevat hyvin ja haihduttavat ylimääräistä lämpöä vaeltaessaan kuumilla savanneilla. Hännällään - no, sillä ne eivät tee juurikaan mitään erityistä, mutta se kuuluu norsuun, ja sillä hyvä. Vahvat jalat jaksavat kantaa niitä satojen kilometrien vaellusmatkoilla, eikä valmiiksi kuiva, paksu nahka huuda pedikyyrin perään. Jaloilla voi myös saavuttaa yllättävän suuren maksiminopeuden, jos tarve vaatii. Ja niin, nahka, se on muutenkin käytännöllinen: se suojaa kuumalta auringolta, eikä sen nahkamaisuus liiemmin houkuttele vihollisia iskemään hampaitaan siihen.

Mietipä noita piirteitä. Jumalaton ahteri. Pitkä, lerppuva kärsä, joka heiluu kävellessä. Oikeasti ISOT korvat. Lyhyt häntä, joka näyttää ehkä jonkun mielestä koomiselta, koska se on niin pieni verrattuna kaikkeen muuhun ja kaiken lisäksi sen päässä on nuhjaantunut, rispaantunut tupsu, jossa vanhemmiten roikkuu ehkä vain muutama jouhi. Niin lyhyet jalat, että rampa etanakin saattaisi nauraa niille, jos ei tietäisi, että niillä oikeasti pääsee lujaa. (Ja etanat ei tiedä mitään. Ei ne sitä säätäkään oikeasti osaa ennustaa, ne feikkaa sen. Sori, mutta olemalla limainen tai kallis menun osa ei saa kaikkea anteeksi.) Iho on niin ryppyinen, että siihen ei mitkään Q10:t tepsi. Ajatteletko, että norsu olisi jotenkin hieno eläin?

Norsu on upea eläin.

Jos voisin, ottaisin kasvattinorsun. Jonkun orvon yksilön tietenkin, sillä oletuksella, että niitä olisi olemassa. Ei niitä varmaan juurikaan ole, koska ne huolehtii aina toisistaan - jopa niistä äidittömistä rassukoista. Adoptoisin norsun, ja siitä tulis miun paras kaveri. Antaisin sen silittää miua kärsällään ja rapsuttaisin sitä puolestaan sieltä, minne se ei itse yltäisi - tai vähän eri otteella, kyllä se varmaan kärsällään yltää ihan mihin vaan. Hyppäisin sen selkään ja sipsuttaisin sitä korvien takaa ja se tykkäisi siitä. Ja käveltäisiin auringonlaskuun ja sen kurttuinen nahka kertoilis miulle tarinoita savanneilta. Sitten nukahtaisin sen kainaloon ja vetäisin sen kärsän peitteekseni ja kuiskaisin sen korvaan "truuuuut", joka tarkoittaisi, että nuku hyvin rakas norsu.

Ja siitä kasvaisi ehkä suurin, isokorvaisin, paksunahkaisin, lättäjalkaisin, lyhythäntäisin ja kippurakärsäisin norsu koko Suomessa. Ja se opettais miulle monia asioita elämästä. Kuten vaikka siitä, miten voi olla ihan onnellinen juuri sellaisena kuin on. Ja tullessaan tyytymättömäksi asioille voisi tehdä jotain. Vaikka vaeltaa kavereiden kanssa - tai yksin - parisataa kilometriä etelään. Tai sinne, missä ois paremmat mutavellit.

Siksi norsu.

-

Pari viikkoa Jyväskylässä alkaa olla täynnä. Paria päivää vaille pari viikkoa. Ja miulla on ihan hirvittävä koti-ikävä.

Mutta nyt olen täällä ja sillä hyvä. Ja mukavia asioita on luvassa viikonlopulle.

Ens viikolla pääsen kotiin jo torstaina; ei siihen ole edes pitkä aika. Kestän kyllä. Ja pyrin vieläpä nauttimaan kaiken kukkuraksi. Hyi minua.

Jatketaan harjoituksia.

-

Ihan metkaa, miten näiden miun kirjotteluiden pohjavireet vaihteleekin.. Mutta kuten oon jo aiemminki todennu, niin miks kirjottelisin "muuten vaan". Sitä varten on olemassa novellit; blogia harvemmin rustailen perus-tasaisissa olotiloissa. Tää on kai tunteita varten.

Mie en oo koskaan ajatellu olevani hyvä ihminen. En ikinä. Oon aina ollu itsekeskeinen ja nautinnonhaluinen. Niin. Ei kai sitä tarvitse perustella. En osaiskaan. Niin vaan on aina ollu.

Mutta kun kaivelen muistini pölyisiä onkaloita, niin saan kyllä kiinni hetkistä, joina kaverit on sanoneet "Älä ajattele aina toisia. Sano, miltä tuntuu. Itke, jos itkettää. Jos vituttaa, suutu." Mutta ei se miusta koskaan oo niin ollu. Mie oon aina saanu lopulta tahtoni läpi. Oon kitissy ja marissu ja miua on säälitty, koska miulla on ollu "vaikeeta". Se ei ole oikein. Loputtomiin. Ei kellään voi sitäpaitsi aina olla vaikeeta, eikä miulla enää ole. Sen takia en oo enää oikeutettu ainasiin pehmoisiin tunteisiin. Miun pitää pärjätä. Ja mie haluan pärjätä.

Ja nyt huomaan nieleskeleväni jotain, jota en oikein meinaa saada alas. Miksi? Koska rakastan kahta ihmistä niin paljon. Ja nyt tulee itku. Niin. Siitä se johtuu. Rakastan niitä kahta enemmän ku itseäni. Ja sen takia miun pitää vaan pärjätä nyt. Toisten onni ei voi olla miulta pois. Ei vaan voi.

Ja jos pää ei meinaakaan kestää, aina voi huolehtia lopuista ruumiinosistaan. Esimerkiks lähtemällä lenkille ja laittamalla sen jälkeen ruokaa. Ja sen päänkin voi aina yrittää täyttää muulla. Esimerkiks tenttimateriaalilla. Miksi? No, sitä taas en tiedä. Ainakin sitä on helpompi käsittää. Tenttimateriaalia.

En vaan haluais jäädä yksin.

-

Oon ollu pari päivää hyvin onnellinen.

Mistä?

En tiedä. Niin vain on ollut. Ja se siinä ehkä parasta onkin.

Ihmeen helppoa.