Norsut

Niin, uudistin blogin ulkonäköä. Se oliki lystiä! Mutta pitää tehdä pari asiaa selväksi. Havahduin nimittäin ite miettimään, että mistä näissä muutoksissa on kysymys. Ja erityisesti tuo taustakuva vaatii avaamista.

Musta ja violetti eivät viittaa synkkyyteen. Vaan. Niiden yhdistelmä miellyttää miun silmää. Draamaa. Syviä sävyjä. Yleensäkin oon ennemmin ollu mieltyny ennemmin värien kontrasteihin tai suhteisiin eli siihen, miten ne toimii yhdessä. Erityisesti kuitenkin tumma violetti on varsinainen hitti nyt. Kaikki violetti vetää miua puoleensa ku sontakasa kärpäsiä. Kaunista, right?

Taustakuva. Kyllä, se on norsu. Sitä on ehkä vähän vaikea erottaa tuosta, mutta kun scrollaa näkymän ihan alas asti, näkyy silmä, ja silmästä tunnistaa yleensä elolliset oliot. :) Tai ainakin siitä tietää, että tuo röpelö, halkeamat ja harmaa väri ei viittaa kuivuneeseen mutavelliin. Siis norsu. Miksi?

Ahaa. Voisihan aina olla, että kokisin edelleen sisimmässäni olevani valtaisa, muhkurainen, lättäjalkainen elefantti, jolla on isot korvat ja vähän omalaatuinen nenä (jolla ei kyllä voi tehdä yhtä hienoja asioita ku kärsällä, ja muistuttaahan se enemmänkin porsaan kärsää, mutta kuitenkin). Mutta itse asiassa en oo koskaan ees rinnastanu itteäni norsuun. En ees niinä todella heikkoina aikoinani, joista alkaa kyllä olla jo niin pitkä aika, etten ees muista millasta on olla syömishäiriöinen. Se todellisuus hiipii varovasti takaisin tiedostettuun, ku palaan sillon tällön lukemaan vanhoja juttujani. En siis oo koskaan kokenu olevani norsu. Mutta voisin hyvinkin haluta olla.

Muistan ne lauantai-illat, joina käperryttiin saunan jälkeen olohuoneeseen television ääreen koko perhe. Siihen aikaan, joskus klo 19 lauantai-iltaisin, kun koko Suomen kansa on ehkä juuri lämmittelemässä kiukaitaan tai istuu punakkoina jäähdyttelemässä itseään, tuli telkkarista nimittäin Avara luonto. Sitä meillä katsottiin, joka ikinen lauantai-ilta. Se oli onnellista. Tai voi olla, että muistikuvieni ympärille on kiertyny kaunis, pitsinen rihma, jota ei todellisuudessa ainakaan ihan siinä määrin ollukaan, mutta ihmisen on hyvä muistaa asioita näin. Hyvinä.

Isillä oli aina tapana pistää pystyyn pientä kilpailua Avaran luonnon ympärille. Tai niin mie asian näen, koska oon isin tyttö. Sillä oli itellään helkkarin hyvä yleistieto, luonnosta se tiesi (ainaki pienen tytön näkökulmasta) aivan kaiken. Se lapsista, joka ehti ensimmäisenä hihkaista kuvaan ilmestyneen eläimen nimen, oli isin mielestä fiksu. Siis niin mie ajattelin. Ja jos ei jotain tiedettykään, isi (tai viimestään se ihana-ääninen juontajasetä, jos joskus sai puheenvuoron, kun isi käski että turvat kiinni pennut, nyt kuunnellaan että opitaan jotain joskus) kyllä kertoi mikä otus se oli, miten se saalisti, miten luonnollista se oli ja millä kiväärillä sen voisi ampua. Sen takia miusta oli kiva kattoa Avaraa luontoa. Se yhdisti meidät jotenkin - koko perheen, mutta varsinki miut ja isin. Siinä miulla oli mahdollisuus näyttää, miten paljon isistä välitin. Ja miten paljon halusin, että isikin välittäis miusta.

Norsuista isi puhu lämpimästi joka kerta, kun ohjelma käsitteli niitä ja niiden elämää. Norsut on laumaeläimiä. Ne ovat lojaaleja toisilleen. Laumalla on aina johtajansa, yleensä vanha naaras, jota muut kunnioittavat. Norsut voivat kyllä liikkua joskus vaikkapa kahdestaan, mutta laumassa niillä on toistensa tuki ja siihen ne luottavat - ymmärrettävistä syistä. Lauma on nimittäin paras suoja vihollisia vastaan.

Kun naaraat saavat poikasia, niistä tulee koko lauman holhokkeja, ja kaikki pitävät niistä yhdessä huolta. Norsut voivat jopa ottaa huomaansa toistensa poikasia, jos emo menehtyy. Mutta parhaiten norsujen lauman voima näkyy, jos poikasten kimppuun hyökätään. Leijonat nimittäin yrittävät hätyytellä poikasia joskus, ne koirat. Mutta ne eivät mahda laumalle mitään. Isot, vahvat eläimet asettautuvat järjestelmällisesti suojamuuriksi poikasten ympärille. Ja leijonat eivät mahda mitään. Liha puhuu.

Norsuja ei kannata suututtaa, sillä ne rakastavat laumansa jäseniä niin paljon, että tullessaan uhatuiksi ne yksinkertaisesti jyräävät vastustajan yli. Ne hyödyntävät ne loistavat ominaisuudet, jotka luonto on niille suonut - muillakin elämänsä osa-alueilla. Kokonsa puolesta ne pysyvät turvassa. Kärsällään ne keksivät kaikkea hauskaa, mutta myös juovat, hyväilevät toisiaan, töräyttelevät viestejään ilmoille, ajavat tiehensä herhiläisiä, hengittävät jokia ylittäessään tai uidessaan jne. Valtavilla korvillaan ne löyhyttelevät ilmaa, kuulevat hyvin ja haihduttavat ylimääräistä lämpöä vaeltaessaan kuumilla savanneilla. Hännällään - no, sillä ne eivät tee juurikaan mitään erityistä, mutta se kuuluu norsuun, ja sillä hyvä. Vahvat jalat jaksavat kantaa niitä satojen kilometrien vaellusmatkoilla, eikä valmiiksi kuiva, paksu nahka huuda pedikyyrin perään. Jaloilla voi myös saavuttaa yllättävän suuren maksiminopeuden, jos tarve vaatii. Ja niin, nahka, se on muutenkin käytännöllinen: se suojaa kuumalta auringolta, eikä sen nahkamaisuus liiemmin houkuttele vihollisia iskemään hampaitaan siihen.

Mietipä noita piirteitä. Jumalaton ahteri. Pitkä, lerppuva kärsä, joka heiluu kävellessä. Oikeasti ISOT korvat. Lyhyt häntä, joka näyttää ehkä jonkun mielestä koomiselta, koska se on niin pieni verrattuna kaikkeen muuhun ja kaiken lisäksi sen päässä on nuhjaantunut, rispaantunut tupsu, jossa vanhemmiten roikkuu ehkä vain muutama jouhi. Niin lyhyet jalat, että rampa etanakin saattaisi nauraa niille, jos ei tietäisi, että niillä oikeasti pääsee lujaa. (Ja etanat ei tiedä mitään. Ei ne sitä säätäkään oikeasti osaa ennustaa, ne feikkaa sen. Sori, mutta olemalla limainen tai kallis menun osa ei saa kaikkea anteeksi.) Iho on niin ryppyinen, että siihen ei mitkään Q10:t tepsi. Ajatteletko, että norsu olisi jotenkin hieno eläin?

Norsu on upea eläin.

Jos voisin, ottaisin kasvattinorsun. Jonkun orvon yksilön tietenkin, sillä oletuksella, että niitä olisi olemassa. Ei niitä varmaan juurikaan ole, koska ne huolehtii aina toisistaan - jopa niistä äidittömistä rassukoista. Adoptoisin norsun, ja siitä tulis miun paras kaveri. Antaisin sen silittää miua kärsällään ja rapsuttaisin sitä puolestaan sieltä, minne se ei itse yltäisi - tai vähän eri otteella, kyllä se varmaan kärsällään yltää ihan mihin vaan. Hyppäisin sen selkään ja sipsuttaisin sitä korvien takaa ja se tykkäisi siitä. Ja käveltäisiin auringonlaskuun ja sen kurttuinen nahka kertoilis miulle tarinoita savanneilta. Sitten nukahtaisin sen kainaloon ja vetäisin sen kärsän peitteekseni ja kuiskaisin sen korvaan "truuuuut", joka tarkoittaisi, että nuku hyvin rakas norsu.

Ja siitä kasvaisi ehkä suurin, isokorvaisin, paksunahkaisin, lättäjalkaisin, lyhythäntäisin ja kippurakärsäisin norsu koko Suomessa. Ja se opettais miulle monia asioita elämästä. Kuten vaikka siitä, miten voi olla ihan onnellinen juuri sellaisena kuin on. Ja tullessaan tyytymättömäksi asioille voisi tehdä jotain. Vaikka vaeltaa kavereiden kanssa - tai yksin - parisataa kilometriä etelään. Tai sinne, missä ois paremmat mutavellit.

Siksi norsu.