Eilen kysyin pikkuveljeltäni, että olisko hän kulkemassa keskiviikkona kaupungista kotiin, kun olisin pyrkimässä sinnepäin tuolloin. Vastaus oli lyhyt ja ytimekäs: "En!". Tulkittavissa siis seuraavasti: "No en. Ja vaikka olisinkin, en todellakaan ottais SINUA kyytiin!" Naurahdin. Sellainen se on. Ja kuitenkin pulpattaa kaikki asiansa innolla, kun ollaan kahdestaan. Kyllä me toisiamme rakastetaan.
Oli pakko sännätä kirjoittamaan ylös uni, jonka näin viime yönä. Tai sen rippeet - paljonhan en enää tietenkään muista. Näin nimittäin unta sisarrakkaudesta, tai lähinnä sen voimasta vaikeuksien keskellä. Rakastan näitä unia! Niitä tulee toisinaan.
Oltiin kotimaisemissa, me kolme. Äiti oli jossain muualla, isä jäi kotiin pienessä sievässä kattomaan telkkaria. Oli uusivuosi, ja oltiin lähdössä raketteja katselemaan. Mutta ulos päästyämme olikin sitten kesä, ja saatiin jostain tieto, että meitä odottaa seikkailu tai suuri tehtävä, jota varten veljeni oli saanu haltuunsa avaimen. Lähdettiin tarpomaan kohti mökkiä, jossa tehtävä oli määrä suorittaa. Puhelin soi välillä, kun kaverit kyseli meitä uudenvuoden menoihin. Ystäväni V soitti ja kysyi juuri, oonko tekemässä illalla jotain, kun kuulin veljeni äänen; hän huusi apua. Sanoin puhelimeen, että nyt tuli kiire, palataan, ja juostiin siskoni kanssa hurjaa vauhtia ääntä kohti. Muistan sen tunteen; olin tosi hädissäni. Valtava kotka tai joku muu petosiivekäs oli kaapannu veljen ison männyn latvaan. Siellä se kaarteli ja vartioi. Veli huusi, että se otti häneltä avaimenkin. Jotenkin mukiloimalla veli pääsi sieltä puusta lintua karkuun ja juostiin porukalla äkkiä mökille avain mukanamme. Siinä välissä tapahtui vielä jotain, mutta veli oli saanu kuitenkin selville, että meidän tehtävänä olis kiivetä mökin katolla olevalle luukulle, noutaa sieltä Karhun oluttölkki, joka muuttuisi kullaksi kun saisimme sen pois sieltä. Mutta paikalla oli kilpailijoita. En tiedä ketä ne oli, mutta yksi muistutti kyllä kovasti meidän koulukyytejä ajanutta taksikuskia, joka kuskasi myös isälle kaljaa.. Alkoi armoton kilpailu siitä, kuka ehtisi tai uskaltaisi ensin sen kaljatölkin katolta noutaa. Ainoa avain siihen luukkuun oli veljelläni, joten kilpailijat yritti tietenkin siepata sen. Ensimmäinen luukku oli väärä; siellä oli vaan tavallinen kaljatölkki. Lukuisten yritysten, jänistysten ja avaimen putoamisen jälkeen minä(!) uskalsin kiivetä katolle ja luukulle asti, sain avaimen työnnettyä lukkoon ja luukun auki. Sain tölkin kouraani, ja se hajosi miljooniksi pieniksi kultahipuiksi katolle, ja ne hiutaleet lensi tuulen mukana. Mitään ei tapahtunut. Mutta myö oltiin sisaruksina saatu voitto. Se tuntui upealta.
Näin myös unta, että nukuin isän vieressä ja pelkäsin kamalasti mörköjä, joita oli siinä huoneessa. Tai jotain haamuja. Heräsin siihen, kun ulisin unessa kauhuissani. En saanu sanaa suustani mutta yritin pelotella niitä kummituksia tiehensä. Se oli pelottavaa.. Isä ei uskonut, että niitä haamuja oli siellä, eikä ottanu minua kainaloon tai viereensä seinän puolelle. Se vaan sanoi, että ole hiljaa ja käy nukkumaan.
Sellasta peliä. Nyt alkaa työ, nimittäin kandin kirjoitus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti