-

Menneinä päivinä on tullu muutamia asioita mieleen - siis sellaisia, joita pohtia enemmänkin. Mutta erityisesti yks on mietityttäny..

Miua on aiemmin pelkästään ärsyttäny ihmiset, jotka kantaa otsassaan leimaa besser-wisser. Siis ihmiset, jotka luulee tietävänsä kaikesta kaiken. Menivätpä he minne vaan, tekivätpä he mitä tahansa, aina he ovat asiantuntijoita ja oikeassa. Kyllähän sellasen seuraaminen risoo ketä tahansa.

Mutta nyt oon oivaltanu, että sellasena kaikkitietäjänä ois helvetin paljon helpompaa. Aina olis itseluottamusta. Koskaan ei tulis mietittyä, että mitä jos en pystykään tähän. Ainakaan tietoisesti siis. Voihan olla, että kyseinen käytös saa alkunsa jostain alitajunnasta, jossa ihminen on kaikilta muilta (ehkä myös itseltään) salaa epävarma, mutta ainakaan se ei näy päällepäin - koskaan. Päinvastoin; aina löytyy sitä järkkymätöntä tietämystä ja ennen kaikkea juuri sitä luottoa.

Sitten on taas meitä, jotka ei usko itsessään oikein mihinkään. Se on raskasta. Ja mistä ihmeestä sekin tulee.. Kun ei oo mitään syytä olla uskomatta. Kaikki on aina menny ihan hyvin, lopulta. Ja silti aina ensimmäinen sana tai ajatus on "En mie ossoo" tai "En mie tiiä" tai "Joo mutta..".

Niin. Kun ois niin paljon helpompi olla ja mennä. Eikä aina ajatella, että mitä jos. Olla vaan olevinaan, niinku luottas itteensä. Jos ei siihen kerran aidosti pysty.

Mihin tää vielä päätyy..

En aio ajautua uudelleen mihinkään täyden masennuksen poluille. En. Ehkä se on tää syksy, ku saa miettimään kaikkea..

Mutta oon oppinu jotain. Nimittäin sen, että itselleenkin voi sytyttää kynttilän. Siinä se palaa. Ja on ihan kaunis, vaikkei kukaan muu sitä näekään.