-

Ouuuhh.. En kestä.. Tiedän, oon säälittävän rajamailla, MUTTA ku..

Pikkusisko kiehnää sohvalla kultansa kanssa. Mie otan tänä(kin) iltana kainalooni eilen Kalervoksi ristimäni (täytyyhän sillä nimi olla, se alkaa nimittäin vaikuttaa sen verran elävältä) Pentikin superpehmeän rusakon ja rutistan sen miltei olemattomilta hengiltään.

Huoh. Kuinka kovasti ihminen voi riutua rakkaudettomuudessaan.. Tai ei - ei tilanne sentään ihan niin äärimmäinen ole, kyllähän miua moni rakastaa, vaikka muuta joskus väittävätkin. Mutta kun.. Mie tarviin muutakin ku ystävän, äidin ja sisarukset.

Kaikki vaaleanpunainen tursuu miun sisältä kohta ulos, kun sitä on niin paljon. Ja usein se vielä purkautuu huonona alapäähuumorina, vaikka todellinen kaipuu koskee sievää romantiikkaa.

Tuskasta. Niin tuskasta..

Ja kuitenkin sitä parisuhteessa eläessään kaipaa toisinaan öitä, kun saa nukkua rauhassa oman peittonsa alla ja piereskellä minkä ehtii pelkäämättä sitä, että toinen herää siihen. Tai lukea kirjaa sängyssä kenenkään häikäistymättä. Tai syödä siihen aikaan ku huvittaa. Tai ylipäätään tehdä mitä ja milloin tahtoo. Mutta nyt..

Se on kaipuu aina sinne
mistä vaivoin ensin pääsee pois