-

Krapulassa ei koskaan pitäs ryhtyä miettimään syvällisiä juttuja. Tai oikeastaan ei liiemmin mitään juttuja. Krapulassa pitäs vaan syödä ja nukkua - Hoitaa kaikista alkukantasimmat tarpeensa ja vaan olla.

Miulla oli eilen synttärit. Täytin pyöreitä vuosia, maagiset kakskymmentä. Tuntuu hurjalta. Mutta en meinannu pohtia sitä lukua nyt. En jaksa. Oon miettiny sitä ihan riittävästi jo aiemmin. Eikä sille voi mitään. Oon nyt parikymppinen ja sillä siisti. Vuosia ei saa pois eikä niitä saa lisää, on vaan otettava mikä vastaan tulee. Vuosissa siis. Henkinen ikä ja kaikki muu hömppä onkin sitten jo asia ihan erikseen.

Niin, ne krapulapohdinnat. Mietityttää vaihteeks oikein kunnolla.. Tulipa pillahdettua pitkästä(?) aikaa kämppisten nähden itkuun. Inhoan sitä. Inhoon sitä miten kyse on aina minusta. Tulee niin helvetin itserakas olo. Ihan niinku kellään muulla ei muka olis ongelmia tai jotain sanottavaa. Oon ehkä hieman päässy pakon sanelemana eroon kotona äidille vuodattamisesta, mutta nyt joutunu pakon sanelemana vaihtamaan laarini tänne opiskelupaikkakunnalle. Jälleen joutuu rakastamani ihmiset kuuntelemaan sitä paskaa. Voi että vituttaa. Eikä syyttä - En oo niin sokea, ettenkö näkis koska se alkaa tulla ihmisiltä korvista ulos. Ei oo vielä kovin paha painiskella vaan itse sen kanssa, ettei halua toisille purkaa kaikkea sontaa. Mutta sitten kun toiset ei selvästikään jaksa kuunnella mutta hyvää hyvyyttään uskottelee muuta.. Sillon puhutaan jo paskahommasta. Mie oon niin pahoillani. En kertakaikkiaan tiedä mitä tekisin. En pääse näistä asioista eroon. En vaikka miten yritän.

Puhuttiin siis kesätöistä ja kesästä. Viime kesän asuin kotona perheeni luona, tein pari pikkupätkää pikkutöitä ja siinä se. Loppuajan olin vaan joutilaana. Ja se sopii minulle, ikävä kyllä. Ei pitäs sopia. Se on väärin. Ei kertakaikkiaan käy.

Mie en oo elämäni aikana juurikaan ottanu oikeesti vastuuta mistään. Sitä enemmän oon kuvitellu ottavani sitä. Oon kuvitellu ottavani vastuuta perheestäni, isän juomisesta, äitin jaksamisesta, veljen terveydestä, siskon angstista ja masennuksesta, entisen poikaystävän töistä, saman kaverin isovanhempien keskinäisistä kahnauksista, siitä, mihin naapurin koira tekee aamupaskansa ja monesta muusta asiasta. Ja mitä oon tällä kaikella huolenkantamisella saavuttanu? En yhtikäs mitään. Paitsi turhauttavan elämänasenteen: Kaikki asiat on olemassa, tapahtuu tai jää tapahtumatta vaan siks, että minä voisin niistä ottaa stressiä. Kyllä on mukavaa.

Vertaan itteäni aina muihin. Milteipä joka asiassa, luulisin. LUULISIN. Tuo empivä sana. "En mie tiiä, katotaan, ehkä. Miten sie aattelit tehdä?" Kun mitään ei osaa päättää. Ei ainakaan tyystin ilman jonkun toisen, merkittävän ihmisen tukea. Mutta vertaamisesta ja saavutuksista, mm. nyt tuosta työelämästä: Tuntuu, että kaikki ikäseni on jo tehny yhtä sun toista. Tai jos ei yhtä sun toista, niin ainaki jotain. Ovat olleet rohkeita ja innokkaita ja hakeneet jotain mitä ovat sitten lähteneet toteuttamaan. Usein hyvällä menestyksellä.

Mutku miua ei jaksa innostaa mikään. Paitsi kotona äitin helmoissa, turvassa kyhjöttäminen.

Tällä hetkellä kyllä tuntuu taas niin no-lifelta. Mutta täähän tunnetusti on miulla ihan päiväkohtasta. Huomenna ehkä taas rakastan maailmaa. Ja katon itteäni kakkosella. Miten voi ihminen heittäytyä noin tuntemuksesta toiseen.. Mie oon outo. Kertakaikkisen kummallinen. Tasapainosta ei voida puhua millään elämän osa-alueella. Aina ja kaikki on joko erittäin hyvin tai hyvin huonosti. Valaisevana esimerkkinä tästä yllättäen nää syömisen ongelmat: Aina joko todella paljon liikaa tai ihan liian vähän. Ei koskaan sopivasti. Itseasiassa en ees taida tietää, mitä se "sopivasti" tarkoittaa.

Olispa kiva tehdä asioita, joista tykkää. Tai edes tietää mistä tykkää. Nykyään kun ne asiat miun elämässä määrää usein sellaset seikat, joiden ei pitäs vaikuttaa. Jälleen esimerkkinä syömishäiriö. Yllättäen. Tykkään syömisestä, koska miulla on useimmiten nälkä. Ei se oo mikään oikea syy määritellä vaikkapa lempiharrastuksiaan. Joo, tykkään ruuanlaitosta. Kai siitä nyt helvetti soikoon tykkää kuka tahansa, joka nälkiinnyttää itteään arkisin.

Joo. Nyt ei jaksa enää. Meen sänkyyn ja otan kirjan naamalle ja yritän nukahtaa jossain vaiheessa.

Olispa melkonen nautinto upottaa naamansa kakkuun. Vaikka itseasiassa on kyllä vieläkin huono olo, koska taisin juuri tehdä sen edellisen kerran viime yönä.. Kuvottavaa.