-

Ihanasta viikonlopusta kehittyi taas hirveä. Ja se on ihan miun omaa syytä..

Kaikki räjähti käsiin lopullisesti eilen. Jo torstaina ja perjantaina söin liikaa, mutta eilen todella ylitin itteni. Ahmin jo iltapäivästä kaikkea mitä sain käsiini, ja sitten pesin hampaat. Iltaan mennessä tylsistyin ja olin nälkäinen, joten otin pitkän punnitsemisen ja valinnanvaikeuksien jälkeen "vähän salaattia". Sitten vähän sitä ja tätä lisäksi, ja kohta huomasin istuvani keittiön pöydän ääressä mättämässä konvehteja ja maapähkinöitä. Joissa molemmissa on niin järkyttävä määrä rasvaa ja kaloreita, että pahempaa ei olekaan.

Sitten äiti ja äitin miesystävä liitty seuraan. Jotain kautta päädyttiin sitten puhumaan miun kuulumisista. Äitin miesystävä aina niistä kyselee; en oo vieläkään päässy selville tekeekö se sen tahallaan. Eikö se oikeasti nää miten paskasti miulla menee, vai mitä tuon toiminnan takana oikein on.. Joka tapauksessa tein sille kyllä eilen selväksi, mitä miulle kuuluu. Ja mätin kaksin käsin sitä saamarin suklaata, jota se oli meille tuonu.

No, sitten piti lähtee vielä baariin. Joo, oli ihanaa nähdä vanhoja kavereita ja jutella ja nauraakin jopa, mutta siinä meni vielä jokunen annos alkoholia.. Onneks en sentään enää sännänny jääkaapille kun tulin aamuyöstä kotiin. Kyllä huomas miten älyttömät määrät oli tullu syötyä päivän aikana, kun humalakaan ei noussu vaikka join suhteellisen paljon. Se kalorimäärä..

Päätin eilisiltana, etten syö tänään mitään. Ja siinä taas ei oo mitään järkeä, tiedän sen kyllä. Mutku ahdistaa niin helvetisti. Kieltäydyin mummolassa niin lasagnesta ku täytekakustakin, koska tiesin että ajaudun taas ahmimaan jos otan vähänkään. Niin heikoks miun itsehillintä on menny. Se on joko kaikki tai ei mitään. Kotiin tultuani söin kyllä puuroa, marjoja ja jogurttia. Ja nyt on ihan hirveä olo. Vapisuttaa, huimaa ja jalat tuntuu levottomilta. Ja silti, edes teoriassa, tää ei riitä viemään pois sitä määrää ylimäärästä energiaa, jonka oon itteeni kerryttäny.. Käytäntö on vielä siitäki kammottavampi. Ei ihmiskeho toimi niin, että toisena päivänä voi tankata liikaa ja toisena liian vähän ja olla balanssissa. Ja silti uskottelen niin itelleni ja toimin tän loistavan käytösmallini mukaisesti.

Äiti ei jaksa enää. Se piti miulle palopuheen siitä, että oon itsekäs. Pikkuveli on "oikeasti sairas", eikä voi terveydentilalleen mitään, korkeintaan yrittää olla tuhoamatta elimistöään enempää välttämällä esim. alkoholia. Ja mie "tuhoan itteni tahallani ja kiusaan perhettäni". En oikeasti tiedä mitä ajatella..

En kiusaa ketään tahallani. Jos voisin, parantaisin pikkuveljeni. Jos voisin, parantasin siskoni siitä, mikä sillä ikinä onkaan. Jos voisin, antasin äitille kaiken sen minkä se ansaitsee enkä sallis sen enää ikinä kantaa huolta mistään.

Mutku tässä asiassa ei ole kyse siitä. Tässä on kyse siitä, etten mie osaa tehdä itelleni mitään. En vie itteäni enää. Miulla ei oo voimia eikä uskallusta muuttaa asioita. Yritän henkeni uhalla säilyttää kontrollin itteeni ja elämääni, vaikka tosiasiassa se on ollu mennyttä jo vuosia. Oon hakenu apua, enkä saa sitä.

En halua kuormittaa perhettäni oman olemiseni vaikeudella enää yhtään. En jaksa sitä ajatusta, että kaikki kärsii miun takia. En jaksa sitä, että saan haukut joka kerta kotiin tultuani sellasen asian takia, jolle en mahda mitään. Teoriassa mahdan, jos verrataan pikkuveljen maksan rakenteelliseen vikaan. Se ei voi tehdä sille mitään, "oikeastikaan". Mutta mie tiedän mitä teen itelleni. Tiedän että vaarannan luustoni, hedelmällisyyteni, järkeni, sydämeni, ihmissuhteeni, tulevaisuuteni ja ties mitä kaikkea, jopa henkeni. Ja silti en tee mitään. Kai mie tekisin jos osaisin. Mutta mie en pysty siihen yksin.

Miun elämästä puuttuu turva. Se varma ja vahva tukipilari. Joku asia, joka varmistaa miun arvon vaa'an lukemasta tai housujen koosta riippumatta. Sitä sanotaan isähahmoks. Jokainen ihminen tarvitsee sellasen. Synty se tunne sitten mistä tahansa.

Mutta se että muut kärsii, ei käy päinsä. Mikä siis on ratkasu? Sanoin äitille, että voin jättää tulematta kotiin. Voin jäädä viikonlopuiks opiskelijasoluun. Mutta onko sekään reilua? Etten voi tulla kotiin siks, että oon jonkun asian vietävissä enkä pysty sen takia olemaan oma itteni? Minusta ei. Mutta en tosiaan tiedä, mitä muutakaan voisin tässä tehdä. Miun perhe on äärimmäisen stressaantunu. En tiedä onko se huolta, vihaa, turhautuneisuutta vai kaikkea sitä, mutta ne ei jaksa enää katella miua. Ne ei ymmärrä eikä niiden tarviikaan.

Miun on pakko jälleen kerran lähestyy YTHS:ää ja tiedustella, saako ne sitä saamarin terapiaa aikaseks vai ei.

Pian on nimittäin tilanne se, että koulu loppuu joka viikko jo keskiviikkosin. Se tarkottaa sitä, että oon (mikäli en ala marttyyriks ja erakoidu ja jätä tulematta kotiin (en pysty siihen kuitenkaan)) kotona neljä päivää seitsemästä. Jos en noina päivinä pysty hillitsemään itteäni, mitä kaikkea se sitten tarkottaakin, täällä sekoaa muutkin ku mie. Jos jatkan tätä ahmimista ja sitä myöten oon jatkuvasti ahdistunu, siitä seuraa niin kamalia asioita etten halua ees ajatella.

Otan käyttöön ne kauan sitten saamani ravitsemusterapeutin ruokailuohjeet. Ainakin viikonloppusin. Miun on pakko olla ahmimatta. Sitä kierrettä on pakko yrittää purkaa sitä kautta. Vaikka tiedän, ettei se oo oikein. Mutta muuhun en nyt pysty.

On niin nälkä, että ajatukset harhailee ja kiertää kehää.. Ja silti oon taatusti kerryttäny kehooni ainaki kilon silkkaa ihraa tänä viikonloppuna..