-

Oon kotona.

Miua on jo pidempään vaivannu se, että äiti ja sen miesystävä juo meillä joka lauantai-ilta ja usein jo perjantaina. Siis aina kun oon kotona. On mukavaa että se mies on täällä, mutta mie en pysty esim. yleisissä tiloissa ollenkaan olemaan ku en jaksa kuunnella/jutella humalaisten juttuja.

Ja nyt sitten rohkaisin mieleni ja otin asian puheeks äitin kanssa vaikka tiesin että se on sille arka aihe: Alkoholi ja vielä hänen käyttämänään - ei sen alkoholisti-isän jonka kanssa painiskeltiin yhdessä perheenä vuosia. Se loukkaantu ja suuttu ihan niinku oletinkin. Vaikka kuinka yritin perustella ja sanoa että tää on vaan miun kokemus enkä vaadi mitään absolutismia mut että ois joskus kiva jos ois muutaki ohjelmaa lauantai-iltasin ku kuunnella kännisiä ihmisiä ja vastailla typeriin kysymyksiin ja varoa näyttämästä naamaansa olkkarissa jos ei halua joutua osalliseks sitä jauruamista. Oon katellu sitä ihan tarpeeks, ja uskon että niin on myös miun sisarukset ja myös äiti.

Sitten se osotti miua etusormellaan ja sano että "Turha luulla kuule että minun vieraita enää tänne tulee. Ei tarvitse sitä pelätä." Sanallakaan en oo sitä kieltäny vaan aina yrittäny kannustaa ja puhunu totta sen suhteen, että on ihanaa ku se jatkaa elämäänsä. Sen mies on mukava mies ja miusta on ihanaa että se käy täällä. Siis ihan itsekkäästi ajatellen: MIE pidän siitä.

No, sitten se otti jo perinteiseks muodostuneen oljenkortensa esiin. "Mieti sinä mikä on ongelma." Se on jo pidemmän aikaa syyllistäny miua siitä, että teen itelleni sairauden ku en muutakaan keksi. Että miun pikkuveli on oikeasti fyysisesti sairas eikä voi sille mitään, ja minä tahallani kiusaan kaikkia "tekeytymällä sairaaksi" vaikka voisin "parantua ihan koska vaan."

Mie sanoin sille, että luuletko etten oo miettiny asiaa. Ja että luuletko, etten painiskele sen kanssa ihan joka päivä. Etten koe huonoo omatuntoa siitä, että aiheutan päänvaivaa ihmisille etenkin, kun toiset ei voi tehdä yhtikäs mitään omalle voinnilleen. Mie oon ja painin ja koen ja yritän ihan joka päivä. Ihan jatkuvasti.

Se oli äitille kova pala. Tuo alkoholinkäytöstä puhumaan alkaminen. Se on sille herkkä paikka. Se on miettiny sitä itekin varmasti ihan hirveän paljon. Ensinnäkin sen takia, että liiallinen alkoholinkäyttö ja sen kaikki sivuvaikutukset tuhos meidän perhe-elämää niin kauan ja johti tähän kaikkeen. Ja toisekseen siksi, että miun veli todella on sairas eikä sen vuoks sais käyttää alkoholia lainkaan. Ja tästä syystä äiti on mm. miun puheista ja myös tekemisistä pyrkiny kitkemään kaiken alkoholinkäyttöön viittaavan. Ei puhettakaan illanistujaisista saatika "räkäkännien vetämisestä ja ai ku oli kivaa" -jutuista, tajuanhan mie sen itekin. Ja nyt se tekee itse sitä ihan näkyvästi: Juo joka viikonloppu. Ei se kännissä ole, mutta hiprakassa. Sen miesystävä on kännissä. Ja mie en jaksa katella sitä.

Äiti on aikuinen ihminen, se saa tehdä mitä se haluaa. Sen miesystävä samaten. Mutta tää häiritsee jo meidän perhe-elämää. Jos äiti miettis (ehkä on miettinykin jo), niin se ymmärtäis että viikonloput on ainoita tilaisuuksia jolloin miun on mahollista olla perheeni kanssa. Ja nykyään se on sitä, että äiti ja sen mies on joko linnottautuneina saunaan, pukuhuoneeseen tai äitin makkariin, tai vastaavasti jo kivassa hiprakassa keittiön pöydän ääressä, jollon myö lapset ollaan omissa huoneissamme koska ei jakseta kuunnella sitä papatusta. Kenellä on syytä tehdä ja mitä?

Äitin miesystävä ilmotti jo heti alkuunsa kun alkoivat tapailla äitin kanssa, että minä sitten tykkään oluesta ja minä haluan sitä juoda. Ja jos jollakulla on jotain sitä vastaan, niin hän kyllä lähtee. Siinä oli minusta pisteliäs sävy jo sillon. Ja nyt se kulttuuri on tullu meille jäädäkseen. Mitään muita toimintamalleja ei edes ole. Ja jos niitä toivoo, saa lokaa niskaansa.

En halua tehdä äitistäni mitään hirviötä tai lapsellista kakaraa tai orastavaa juoppoa tai muutakaan. Mie haluaisin sanoo sille, että hae apua. Mutta se ei auta. Sillon se palaa taas siihen, kuinka oon ihan liian analyyttinen ja vatvon asioita liikaa ja kuvittelen, ettei tässä maailmassa kenenkään tarvii pärjätä. Että minä oon se kummallinen tässä perheessä, joka vaan pilaa kaiken.

Mie voisin perustella ja selittää tätä ikuisuuksiin, mutta en nyt jaksa. Harmittaa että pahotin äitin mielen. Se varmaan itkee tuolla tyynyynsä.

Se ei sanonu miulle hyvää yötä.