Ristin eilisiltana käteni ja kiitin.
Meillä oli pikkujoulut. Miulle sellaset on ennen tarkottanu ihanaa kamaluutta ja valintoja ahmimisen ja hirvittävän moraalisen krapulan tai ei-mitään-ottamisen välillä. Nyt se on historiaa. Minä, entinen anorektikko-paastoaja-bingaaja nautiskelen nykyisin seisovista pöydistä joko herkkuja pinnalta vaihtelevissa määrin maistellen tai "kunnon ruuan" (esim. lounaspöydän) tapauksessa vatsani täyteen syöden. En kiellä itseltäni MITÄÄN. Ihan kaikki on sallittua, ja minulla on oikeus päättää.
Kun tulin kotiin pikkujuuleneista klo 23.3, tunsin itseni nälkäiseksi ja keitin yöpuurot. Lämmin olo valtasi mielen ja mahan: Minähän määrään näköjään nykyisin omasta elämästäni. Ei mitään masenteluja niistä ihanista tummista suklaista, suolaisista piirakoista, mokkapaloista ja glögeistä (josta muuten ennen kieltäydyin kokonaan, koska se oli _vain_juoma_ eikä siitä sopinut nautiskella, mutta tällä kertaapa valitsin sen ihan juuri siksi, että teki vähän mieli ja olin erittäin paljon tuon kokemuksen tarpeessa), vaan normaalia ihmisen elämää halujen ja tarpeiden mukaan.
Kiitollisuus on ihana tunne. Se, että aamulla hymyilyttää, kun tarpoo pakkasessa kouluun ja aurinko nousee vaaleanpunaisena ja kirkkaana. Se on niin kaunista, että ihan itkettää. Rakastan elämää.
Yritän parhaani mukaan päästä siitä eroon. Kaikki elämässäni on nykyään todella epävakaata (milloin jatkan opiskelua? kauanko kestän töissä? milloin aloitan toisen työn edellisen ohella? onko tammikuun alussa tarpeeksi rahaa asunnon takuuvuokraa varten? mitä jos ei ole kun kaikki menee suklaaseen, pulliin ym? miten yhteen muuttaminen, koira, rahat, työt, terveys fdmvbkisbg).
VastaaPoistaAinoa pysyvä, todellinen, tässä ja nyt juttu on ruoka. Siksi olen alkanut oikeasti ahmimaan ja syömiset ovat takkuilleet. Syytän kaikesta itseäni ja ansaitsen aina rangaistuksen. Oli sitten kyse bussista myöhästymisestä tai varastamisesta. Ruoka toimii rangaistuksena. Syöminen/syömättömyys on ainoa tapa kontrolloida itseäni ja ahdistusta.
En missään nimessä halua kannustaa ketään laihduttamaan ja vastustan pro-ana -aatetta. Olen vain niin sekaisin ja loppu. Liikaa isoja muutoksia samaan aikaan. Voi kun ongelmat häviäisivätkin sormia napsauttamalla.
Olen kateellinen sinulle. Kunpa itsekin pystyisin samaan.
Voimia, olet tärkeä.
Kiitos kommentistasi. Helpottaa kuulla, ettei ole ihan yksin ongelmiensa kanssa.
VastaaPoistaOlet ihana ihminen. Minulla olisi niin paljon kerrottavaa, mutta lauseet ovat palapelejä, joiden paloista suurin osa on hävinnyt. Ajatukset on yhtenä möykkynä mahanpohjassa. Solmussa. En osaa käsitellä niitä.
Mitä tarkoitit tuolla "voi kun tietäisin missä mennään"? Tarkoitatko syömisiä, tunteita, ajatuksia, mustaa vai jotain muuta?
Tällä hetkellä en saa apua, josta hyötyisin. Ennen kävin yksityisellä psykiatrilla, josta pidin kovasti. Se on kuitenkin kallista lystiä ja kun hoitotakuun aika oli mennyt umpeen, siirryin kunnan puolelle. Nykyinen psykologi on kamala hiirulainen, joka ei tiedä tai ymmärrä mitään siitä mitä käyn läpi. Hän ei edes tiennyt että mulla on diagnosoitu epätyypillinen syömishäiriö ja lässytti pitkät pätkät siitä, miten ajatukseni kuulostavat anorektisilta. Lyhyesti sanottuna kemiat eivät mene yksyhteen.
Sain lähetteen syömishäiriöyksikköön, mutta jonot voivat olla pahimmassa tapauksessa yli puoli vuotta pitkät. Harmittaa. Toivoisin niin että voisin käydä edelleen entisellä psykiatrillani. Hän sentään osasi asiansa ja käyntikerroista oli oikeasti apua.
Haluaisin halata sua. Ihana kuulla että välität, mutta älä välitä liikaa. Olen kuitenkin vain yksi typerä nimimerkki bittimeressä.